Viimeinen lento

Siitä on nyt reilu kolme kuukautta, kun sain puhelinsoiton eräänä aamuna poikaystäväni äidiltä. Tiesin heti, että jotain on sattunut, koska emme olleet vielä ehtineet edes hänen äitinsä kanssa tutustumaan niin hyvin, että hän olisi muuten vain minulle soittanut. Äänensävy oli seuraava asia, josta tiesin, että pian kuulemani tulee musertamaan minut pienen pieniksi palasiksi.
 
Hänen äitinsä on lähes koko elämänsä kotiäitinä viihtynyt rouva, jolla on aika kylmät hermot. Soittaessaan hän kertoikin minulle ensin asian melko tyynesti. On sattunut lento-onnettomuus, jossa M on ollut mukana. Kirjoitan tässä blogissa poikaystävästäni kirjaimella M, koska en halua kirjoittaa hänen nimellään. Puhelun lopussa M:n äidin tyyneys oli tiessään ja puhelussa aisti epätoivon ja lohduttomuuden.
 
M oli ammatiltaan lentokapteeni. Onnettomuus sattui työajan ulkopuolella, pienkoneella, sillä hän oli myös aika aktiivinen harrastelentäjä. Onnettomuus ei sattunut Suomessa. Kyseisessä  kohtalokkaassa onnettomuudessa M ei itse lentänyt, vaan oli kaksipaikkaisessa koneessa takapenkillä. 
 
Onnettomuuden ajankohtana oli huono sää, ja he olivatkin navigoimassa takaisin kohti lentokenttää. Koska nyt oli kyseessä pieni harrastelukone, ei siellä ollut mittareita tai muita apuvälineitä, ja niin lentäjälle kävi navigoinnin kanssa virhe ja huonon sään/pilvisyyden vuoksi tuntemattomalla alueella kone osui vuoreen. 
 
Tästä kaikki sai alkunsa ja tämä tulee todennäköisesti olemaan ainoa kerta, kun tässä blogissa tulen itse onnettomuutta tai suuremmin M:n elämää käsittelemään. Tässä blogissa on tarkoitus keskittyä pääsääntöisesti onnettomuuden jälkeiseen aikaan, suruun ja muuhun. Tottakai tulen kertomaan jonkin verran suhteestamme – millainen se oli, jotta on helpompi päästä kärryille surussa ja sen eri vaiheissa. Pääpaino tässä blogissa on kuitenkin onnettomuuden jälkeinen aika.
 
Kun M:n äiti oli soittanut surupuhelun, olin sokissa. Muistan etten edes uskonut sitä todeksi. Olin ihan varma että olen unessa, ja yritin ”herättää itseäni”. No, enpä tuosta herännyt. Toisinaan kyllä edelleen toivon, että tämä todella olisi unta, ja heräisin. Mutta tämä uni olisi todella pitkä uni, jos niin olisi.

Seuraavaksi tiedon saatuani yritin soittaa M:n numeron lukuisia soittoja. Tuloksetta. Tästä eteenpäin en oikein muista, mitä tein tai ajattelin. Ehkä aivoni alkoi sanoa minulle, että puhelu on todellinen. Ihmisen aivot ovat niin fiksut, että pyrkivät suojelemaan kaikelta pahalta.
 
Jossain kohtaa soitin omalle äidilleni. En ollut itkenyt vielä yhtään tuossa kohtaa, enhän uskonut asiaa todeksi edes vielä. Puhelussa äidin kanssa menin kuitenkin jotenkin paniikinomaiseen tilaan, kun mietin oliko äskettäin saamani puhelu voinut olla totta ja M todella ollut lento-onnettomuudessa, jossa hän olisi oikeasti kuollut. Kuollut. 

”Menin täysin lamaantuneeseen tilaan. En edelleen uskonut asiaa todeksi, vaikka tiesinkin sisimmässäni, että niin todella on tapahtunut.”

Jossain kohtaa tieto vahvistui minullekin. M oli tosiaan ollut onnettomuudessa ja hänen ruumiinsa (tai osat siitä) tultaisiin kuljettamaan kotimaahan joidenkin päivien päästä. Menin täysin lamaantuneeseen tilaan. En edelleen uskonut asiaa todeksi, vaikka tiesinkin sisimmässäni, että niin todella on tapahtunut.

Kommentit (1)
  1. Blogin aihe on tosi surullinen, mutta kiinnostava lukea. Voimia <3

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *