Mulla ei ollut minkäänlaisia painonhallintaongelmia vielä kun täytin 40v. Päinvastoin  – sain syödä mitä vaan, kuinka paljon vaan ja olin aina hoikka. Toki liikuin koirien kanssa paljon ja välillä kävin jopa salilla. Tänä päivänä painoindeksit huitelee korkealla ja  jokainen suklaapalanen muuttuu rasvaksi vyötärölle.

Säälittävintä on se, että mulla on anopin kellarissa iso laatikko jossa on kesävaatteita. Joka toukokuu raahaan sen kotiin ja puran ne vaatteet vaatekappiin. Siellä ne sitten lepää kesän ajan ja syksyllä pakataan taas takaisin laatikkoon. Eihän ne mahdu päälle. Jokaikinen syksy mä vannon, että ensi talven aikana laihdutan niin, että seuraavana kesänä voin käyttää niitä. Tätä on nyt tehty kymmenen vuoden ajan.Vieläkään sitä laihdutustalvea ei ole kohdalle osunut.

Dieettejä en ole koskaan kokeillut. Mulla on paljon tehokkaampi tapa huijata itseäni. Mä teen elämäntapamuutoksen. Jätän herkut, leivän ja Mäkkärit pois eli katson mitä syön. Lautaselle salaattia, kanaa, kalaa jne. Juomaksi vettä. On oikeasti toimiva tapa, mutta korkeintaan vaan siihen asti kun tulee ensimmäinen elämäntapamuutoksen ilta. Telkusta tulee kivaa ohjelmaa joten kyllä sitä nyt yhden pikku voikkarin voi syödä. Sit pikkuvoikkarille iso kaveri perään ja kyytipojaksi lasi cocista. Huomenaamulla taas sitten kunnon aamupala ja tämä ilta on vain poikkeus, huomenna teen iltapalaksi lautasen johon kasaan kurkkusiivuja, porkkanapaloja ja pikkutomaatteja. Tätä leikkiä muutama ilta ja sitten huomaan seisovani lounasaikana Mäkkärin jonossa ja kauppakassista puretaan kotona suklaalevy ja sipsipussi. Ihminen on heikko 🙄

Liikunta on sitten se toinen kulmakivi. Harmi ettei kannikan nostelu sohvalla käy liikunnasta. Aina löytyy hyvä tekosyy (liian kylmä, liian kuuma, sataa, tuulee, aurinko paistaa) miksei tee mieli lähteä reippaalle kävelylenkille. Ostin kerran itselleni kävelymaton jotta en voisi tukeutua noihin säätilatekosyihin. Viikon sillä 400 euron laitteella kävelin ja sitten se olikin jo tori.fi kamaa. Se oli liian turha toimiakseen edes pyykkitelineenä.

Tänään mietin, että miten toimisi yhteisön paine tän painopelleilyn kanssa. Jos alottaisi blogin missä alkukuvana ois tän hetkinen tilanne. Ottais ensin ihan rehellisen kuvan pallomahasta jonka jakais kaikkien nähtäväksi. Sit kirjoittelis siitä kuinka syö, liikkuu ja laihtuu. Välillä kuvia kuinka maha ja perse pienenee. Sit keväällä hakis anopilta (taas) sen kuuluisan vaatelaatikon ja ottais kuvia kuinka ne ihanat kesämekot sekä shortsit mahtuu vihdoinkin päälle, eikä jenkkakahvoja näy missään. Mahtaisko se toimia? Netti on täynnä upeita voittajatarinoita. Mä voisin olla yksi niistä. Voittaisko pelko epäonnistumisen tuomasta häpeästä vai onko se Mäkkärin kanahampurilainen sittenkin vahvempi. Heti tuli kuola suupieleen…

Lähinäkö alkoi oikutella jo neljävitosena. Ensimmäistä kertaa elämässä oli pakko astella ostamaan silmälasit. Olin lukenut jostain huipputarjouksesta jossa sai kahdet lasit yksien hinnalla ja niitä siis hakemaan. Kokeilin erilaisia malleja ja hyvin tarkan harkinnan jälkeen löysin sopivat joille sovittiin nouto parin viikon päästä. Näillä laseilla pärjäisi varmaankin muutaman vuoden joten 150€ ei tuntunut kauhean pahalta hinnalta.

Kun lopulta noudin lasit ja otin ne käyttöön niin kieltämättä näyttöpäätteellä työskentely helpottui eikä silmiä väsyttänyt. Päätin pitää toiset lasit töissä ja toiset kotona jotta ne olisivat aina tarvittaessa käsillä.

Meniköhän kuukausi kun koira söi ensimmäiset rillit? Alkuinnostuksen jälkeen en enää ollut joka ilta muistanut nostaa niitä yöksi pois pöydältä ja yksi näistä unohduksista oli kohtalokas. Koin saatanallisen ketutuksen ja päätin etten enää ikinä unohda lasejani koiran purtavaksi. Jep. Pari kuukautta eteenpäin ja sohvalla lojui jälleen epämääräiseksi mytyksi rutatut rillit. Oli pakko antaa periksi ja todeta, että meikäläisen huolimattomuus ja Peggyn energia eivät todellakaan olleet hyvä yhdistelmä ja päätin siirtyä Tiimari-laseihin. Järkipäätös.

Se määrä mitä meillä on noita halpalaseja askarreltu niin kyllä sillä pari halpasilmälasitehdasta on pystyssä pidetty – Peggyn tytär Pulla ruoskutteli rillejä rikki harva se viikko. Äitinsä tytär.

Onneksi halpisrillejä voi ostaa tukkupakkauksissa niin ei tartte juosta kaupoissa joka päivä.

Kun ylittää viidenkympin niin suurin ongelma ei ole enää se, että koira rikkoo rillejä. Suurin ongelma olenkin minä itse. Ne rillit on nimittäin kadoksissa joka ikinen päivä. Monta kertaa päivässä. Niitä etsitään hyllyjen päältä, pyykkikoreista, jääkaapista, sohvan välistä, oikeastaan kaikista mahdottomista ja mahdollisista paikoista. Pakko tunnustaa, että mä ihan oikeasti vihaan kaikkia maailman rillejä. Ja no, ehkä myös vähän  mun silmän  mullukoitani kun ne eivät suostu toimimaan ilman niitä kahta muovilasinpalasta.

Toissapäivänä oli taas helvetillinen hätä kauppaan lähtiessä kun niitä rillejä ei löytynyt mistään. Mä etsin ympäri kämppää ja lopulta huusin miehenkin mukaan etsintätalkoisiin. Kävin kaivamassa jopa auton jos olisivat pudonneet sinne. Ei löytynyt. Oli pakko ottaa vararillit taskuun ja tyytyä niihin. Siinä sitten pelkääjän paikalla istuessani sutaisin hiuksia ja uppista perkele. Otsallahan ne. Oli olleet koko ajan…