Ladataan...
VILHELMIINA H.

Koti on todellakin siellä, missä sinä olet, missä on sydämesi. Siellä, missä sinun on hyvä.

Asun yli 500 kilometrin päässä kotoa, sieltä, missä olen varttunut ja viettänyt koko nuoruuteni, missä ovat minun juuret. Eli periaatteessa olen kaukana kotoa, mutta silti tunnen olevani enemmän kotona kuin koskaan aiemmin.

Kun muutin nykyiselle paikkakunnalleni, minulla ei ollut täällä kuin yksi ystävä. Kaikki oli tuntematonta, uutta. Pian huomasin, kuinka löysin ympärilleni paljon onnellisuutta lisääviä tekijöitä - ei ainoastaan niitä elämääni tupsahtelevia ihania ihmisiä, vaan tuntui, että kaikki tekijät olivat puolellani. Huomasin päivä päivältä, kuinka muutuin onnelliseksi, kuinka paljon hymyilin, kuinka tunsin onnellisuutta suoraan sydämeni pohjasta. Tämä kaupunki teki minut onnelliseksi - oikeastaan herätti minut takaisin eloon siitä epävarmasta, alakuloisesta minästä, joka vielä pari vuotta sitten olin.

En ymmärrä tätä tunnetta lainkaan. En tunne ikävää takaisin juurilleni, en niihin maisemiin, en niille kaduille, en läheisiin kotimetsiin. Olen todennut usealle ystävälleni, että en ole koskaan tuntenut kuuluvuutta paikkakunnalle, missä olen varttunut ja asunut ensimmäiset 20 vuotta - että olen aina tuntenut kuuluvani jonnekin muualle kuin synnyinpaikkakunnalleni. Ehkä joillakin se menee vaan niin - juuret eivät ole juurtuneet tarpeeksi syvälle maahan, jotta tuntisi ikävöivänsä paikkaa, joka on ollut joskus koti tai paikkaa, joka on määritelty sinulle kodiksi, koska siellä ovat asuneet vanhemmat ja sukulaiset.

Minulla ei ole nykyiselle paikkakunnalleni mitään, mikä oikeastaan sitoisi minua tänne jäämään tulevaisuudessa, mutta uskon, että kun tai jos täältä joskus muutan pois, niin minulla tulee kova ikävä näitä maisemia ja tätä kaupunkia ympäröivää fiilistä.

Ennen ajattelin, että koti on vain siellä missä ovat juuretkin. Nyt olen toista mieltä. Ja nyt ymmärrän, että luultavasti tulen olemaan aina pikkukaupungin tyttö, koska se on osa minua, koska pikkukaupungissa minun on hyvä.

 

xx Vilhelmiina

Ladataan...
VILHELMIINA H.

Miksi elämässä pitäisi saavuttaa aina jotain isompaa, miksi ei vaan niitä asioita, joita rakastaa? Huolimatta siitä, mitä ne asiat ovat tai kuinka ''mitättöminä'' joku niitä pitää. Mitä väliä on, eteneekö uralla tavallisesta työläisestä firman johtajaksi? Mitä väliä on, jos palkka ei suurene työvuosien edetessä? Mitä väliä on, jos on täysin tyytyväinen olemaan ''pelkkä'' keskipalkkainen työläinen, duunari, jos saa toteuttaa sitä omaa unelma-ammattia. Ei kaikille johtajan pesti saatika suuret tulot ole unelmaa. Rahakin on vain rahaa - sillä saa kyllä kaikkea, mutta ei oikeasti niitä asioita, joita loppujenlopuksi kaipaamme. ''When you get what you want but not what you need'' lauletaan Coldplayn herkässä kappaleessa Fix you. Tunteita rahalla ei voi ostaa, tuntemuksia kyllä. Sitä hetkellistä onnellisuutta, niitä onnentuntemuksia.

 

Mieleeni heräsi taas kysymyksiä ihmisten suuruudenhulluudesta, kun katsoin dokumentin minimalismista (Minimalism - A documentary about the important things). Ihmisille on yleistä haluta aina vain enemmän - harvat pystyy olla tyytyväisiä vähään, siihen, mitä jo on. Haluamme enemmän, kalliimpaa, isompaa. Haluamme saavuttaa jonkun päätepisteen tietämättä, mikä se on. Kivuta sinne korkeimmalle, muiden yläpuolelle. Omistaa ja hallita enemmän kuin muut. Mutta edelleenkin: mitä vähemmän omistat, sitä enemmän arvostat ja vastakohta mitä enemmän omistat, sitä vähemmän arvostat. Saattaa olla poikkeuksiakin, mutta yleistä on, että kun on kaikkea ja siihen kaikkeen on varaa, sitä kaikkea haluaa vaan lisää, arvostamatta tai ymmärtämättä miksi. Ja loppujenlopuksi ihminen on hukassa.

Onnellisuus ja hyvä elämä usein liitetään tai käsitetään niin, miltä ihminen näyttää ulospäin - kuinka upealta ja varakkaalta näytät muiden silmissä. Mutta eikö onnellisuus kumpua sisältä, ole rehellistä ja syty ihmisessä itsessään - eikä ole varallisuuden tuomaa tunnetta? Ja käsite ''hyvä elämä'' on varmasti jokaisella eri; toiselle riittää yksi pala kakkua, toiselle koko kakku. Elämme haluamisen kulttuurissa, mutta ei ne haluamamme asiat peitä henkistä vointiamme, kohentavat ehkä hetkisesti, kunnes palaamme taas samaan lähtöpisteeseen. Ja sama oravanpyörä jatkuu. Ehkä pitäisi - tai oikeastaan pitäisi eikä vain ehkä - etsiä ja saada oma henkinen tasapaino kuntoon, ja lähteä siitä liikkeelle, etenemään omaan haluttuun pisteeseen.

On hyvin mahdollista, että vähävaraiset ihmiset ovat onnellisempia kuin varakkaat, sillä he ovat tyytyväisiä siihen vähään, mitä heillä jo on. Aika hyvä lähtökohta olla tyytyväinen siihen vähään,

mikä jo on.

 

xx Vilhelmiina

Ladataan...
VILHELMIINA H.

Minulla on haaveita, tällä kertaa materiaalisia sellaisia. Yleensä omat materiaaliset haaveet liittyvät jollain tapaa jonkin pitkäaikaisen tavoitteen saavuttamiseen tai hetkiin, jolloin minulle tapahtuu jotain todella merkittävää. Merkittävinä hetkinä pidän koulusta valmistumista tai esimerkiksi (unelma)työpaikan saamista - en niinkään merkkipäiviä tai muita vastaavia juhlapyhiä, eli minulle ''tavispäiviä'', joita koetaan ja juhlitaan - vähemmän tai enemmän - muutenkin vuosittain. Ehkä en vaan koe esimerkiksi syntymäpäiväni olevan niin spesiaali, että haluaisin satsata silloin itseeni - no, oikeastaan en ole koskaan halunnut syntymäpäivälahjojakaan, vaan minulle on riittänyt että ystävät ja perhe ovat olleet sinä päivänä lähellä. Haluan satsata itseeni toden teolla ja spesiaalilla tavalla vain silloin, kun saavutan jotain isompaa ja kauan haluamaani. Esimerkiksi hetkinä, joiden eteen tiedän tehneeni töitä, ja jolloin uskoin ja luotin itseeni niin paljon, että tämän tavoitteen sain saavutettua. Ehkä minussa on jotain ''never give up'' -asennetta kuitenkin. Ainakin tiettyjen asioiden suhteen - lähinnä niiden omien unelmien. Koskaan ei pidä antaa periksi.

Uskoisin, että seuraava pitkäaikainen tavoite saavutetaan sinä päivänä, kun valmistun ammattikorkeasta. Olenkin luvannut, että silloin hankin itselleni jotain todella upeaa, sellaista, jolla saa olla hintaa vähän enemmänkin. Tai sitten kustannan itselleni matkan maailman ympäri - ei sekään olisi huono.

Tänään oli syntymäpäiväni, ja nyt olen lähempänä kolmeakymppiä kuin kahtakymppiä. Tämä päivä on ollut mielestäni kaunein yhdeksäs lokakuuta muutamaan vuoteen. En hankkinut itselleni lahjaa saatika satsannut itseeni, mutta kauneimman syntymäpäivän tästä päivästä teki juurikin ne tavalliset mutta niin tärkeät asiat: aurinkoinen ja vielä niin lämmin syyspäivä, ystävän isän tarjoama kakkupala ja kahvitteluhetki iloisien ystävieni kanssa, sekä lenkki ilta-auringossa. Ihan parasta. Tästä päivästä ei aurinkoa puuttunut.

xx Vilhelmiina

Pages