Ladataan...
VILHELMIINA H.

Olen kasvanut perheessä, jossa materiaa on ollut yllin kyllin. On ollut iso talo, johon sitä on mahtunut. On sitä myös saanut mahtumaan muuttojen jälkeen pienempiinkin asuntoihin. Materiaa ei siis ole puuttunut, vaikka ihan keskiluokkaisessa perheessä olen kasvanut. Sitä on pursunut kaapeista, etenkin isän rakastamia kirpputorilöytöjä ja äidin intohimon kohteita eli viherkasveja ja kukkia on roikkunut sieltä ja täältä. Äidiltäni olenkin perinyt intoilun viherkasveihin, luulisin, ja isältäni taas kirpputori-aarteiden metsästyksen, luulisin.

Paljastus: molemmat vanhempani sekä siskoni ovat luonteeltaan hamstraajia, minä taas en. Taidan olla se meidän perheen musta lammas, joka rakastaa enemmän elämyksiä kuin materian hankkimista. Saan elämyksistä niin paljon enemmän, ne tuottavat minulle onnentunteita. Materia taas, ei niinkään. Materia on minulle vain se pakollinen osa elämää, siksi haluankin omistaa vain sellaisia tavaroita ja vaatteita, joista todella pidän.

Olen jo pidemmän tovin pitänyt oman kodin sisustuksessa selkeydestä ja hyvästä feng shuista eli ympäristöstä, jossa on hyvä olla ja hengittää. Kodista, joka näyttää ja tuntuu minulta. Kodista, josta ei ole kiire muuttaa pois. On erittäin tärkeä asua sellaisessa asunnossa, jo ihan oman mielenterveydenkin kannalta. Selkeys, kauniit pinnat ja leikkaukset ovat tälläisen esteetikon katseenkiinnittäjiä niin vaatteissa kuin sisustuksessa.

Olin vielä muutama vuosi sitten kulutustavoiltani erilainen - ostin, vaikka en olisi tarvinut. Aika pian huomasin epäjärkevyyteni tässä asiassa, ja myin kirpputorilla lähes puolet omaisuudestani eli kaikki vaatteet ja tavarat, joita en ollut käyttänyt kuin muutaman kerran tai en ehtinyt käyttää vielä kertaakaan. Kun omaisuus pieneni, mieleni huojentui. Selkeytyikin. Tajusin, että tarvitsen vain välttämättömät asiat ympärilleni, en yhtään mitään ylimääräistä. Minun on parempi ilman runsasta, tavaroista pursuavaa kotia - that less is more for me.

Mitä vanhemmaksi tulen, kulutustapani tuntuu muuttuvan alati. Vuosi vuodelta roolini kuluttajana muuttuu järkevämmäksi. Enää en osta kuin tarpeeseen. Kenkien rikkoutuessa ostan mielelläni ja hyvällä omallatunnolla uudet, sama pätee ihan minkä tahansa tavaran tai vaatteen kohdalla. En tarvitse kahtia samantyylisiä kenkiä kaappiini, en enää.

Tarkoittaako minimalismi ja minimalistin elämäntapa sitä, että kotoa löytyy vain tavaroita, joilla on päivittäistä käyttöä ja että vaatekaapista löytyy ainoastaan ne välttämättömät vaatteet ja asusteet? Että mitään ei ''pölyty'' kaapin perällä, eikä yli vuosi sitten ostetut vaatteet roiku kaapissa hintalappuineen? En tiedä kutsuisinko itseäni minimalistiksi, sillä se mielestäni kuulostaa kauhean kliiniseltä enkä konmaritakaan - mielestäni olen vaan järkevä kuluttaja, joka tekee järkeviä ostopäätöksiä. Ainakin lähestulkoon järkeviä.

 

xx Vilhelmiina

Ladataan...
VILHELMIINA H.

Tätä kuvaa katsoessani mieleeni tuli yksi sana: pelko. Ehkä siksi, koska olen joskus pelännyt kaiken sammuvan, oman elämänilon loppuvan. Olen pelännyt pimeää, sitä kun aurinko laskee ja valoisa päivä vaihtuu synkäksi illaksi. Olen myös pelännyt matkustamista, sillä media on aikoinaan luonut minuun pelon siitä, kuinka maailmalla tapahtuu paljon ikäviä asioita ja kaikki ei ole ehkä sitä miltä näyttää, että ei tulisi luottaa ihan keneen tai mihinkä vaan. Olen kuitenkin kohdannut kaikki pelot, enkä enää pelkää - rehellisesti sanottuna mitään. Olen oppinut rakastamaan pimeää, usvaa, epäselkeyttä ja mystisyyttä. On aikoja, jolloin rakastan pimeää enemmän kuin valoisuutta. Rakastan matkustamista - yksinkin - ja omalta mukavuusalueelta poishyppäämistä. Ja pelon ns. vaarallisiin kohteisiin menetin jouluna 2015, kun otin äkkilähdön Egyptiin - vaikka se oli ulkoministeriön mukaan riskialtista. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut. Oli hetkiä, jolloin siellä ollessani pelkäsin ja annoin pelolle vallan - esimerkiksi katukuvassa näkyvien aseiden takia - en kuitenkaan antanut pelon kasvaa yhtään sen enempää, vaan ajattelin että jos jotain tapahtuu, sen kuuluu tapahtua. En myöskään luovu omasta elämänilostani, en, vaikka olisi kuinka huono päivä. Tiedän, että seuraavana päivänä kaikki voi olla jo paljon paremmin.

Enkä halua enää pelätä, sillä jos pelkään, niin mistään ei tule mitään. Ja haluan, että tulee.

Mutta,

olen sisäistänyt yhden asian, liittyen pelkoon tai pikemminkin omiin pelkoihin. Olen tajunnut, että ihminen luo itselleen itse omat pelkonsa. Pelkoja ei ole, eikä tule, ellei niitä luoda itse. Pelkotiloja ei mahdu ajatuksiin, ellei niitä itse sinne tuota. Niitä ei ole, jos niitä ei itse ajatella olevan. Kaikki tapahtuu omassa mielessä. Oma mielikuvituksemme tuottaa ne. Me itse määrittelemme mitä rakastamme ja mitä taas pelkäämme, oman mielen avulla, pään sisällä. Siellä tapahtuu kaikki ja vain me itse pystymme säätelemään tunnetilojamme. Tuotamme rakastamamme ja pelkäämämme asiat mieleemme itse. Ulkoiset tekijät - muiden mielipiteet - saattavat vaikuttaa jonkun verran, mutta lopulta teemme itse ne lopulliset päätökset ja muodostamme omat mielipiteet, mistä tahansa.

Jos siis pelkäät jotain, yritä muuttaa ajatuksesi pelonkohteesta positiivisemmaksi. Älä pelkää omaa pelkoa, kohtaa se. Mene rohkeasti vastavirtaan, älä myötävirtaan. Jos pelkäät omaa pelkoa ja pelkäät kohdata sen, se ruokkii entisestään ajatusta pelonkohteesta ja vahvistaa tätä tunnetilaa enemmän - altistaa pelkäämään vielä enemmän. Pelkosi vahvistuu ja tämä pelko kulkee kanssasi niin kauan kun jätät kohtaamatta sen. Pelon kohtaaminen voi olla prosessi, mutta se on sen arvoista. Kohtaamalla pelot, ne haihtuvat kokonaan, tai ainakin kutistuvat olemukseltaan pienemmiksi. Lopulta ymmärrät, että ainut asia mitä pelkäsit, oli pelko itse.

''We stopped checking for monsters under the bed, when we realized they were inside of us.''

xx Vilhelmiina

Ladataan...
VILHELMIINA H.

Bloggaaminen ja blogin pitäminen. Miksi bloggaan ja jaan ajatuksiani muille?

Pidän kirjoittamisesta, ajatuksien ylösrustaamisesta. Ajattelen, mietin ja pohdin päivän aikana todella paljon asioita sieltä ja täältä, ja omaan mielestäni hyvän mielikuvituksen. Joskus mielikuvitukseni laukkaa hurjaa - se piirre minuun on jäänyt lapsuudesta, mikä on ihanaa. Toivon että tämä piirre ei koskaan katoa. Lapsuudesta nuoruuteen minulla oli paperinen päiväkirja, johon kirjoitin mustekynällä. Nyt on tämä, nettipäiväkirja, johon syntyy tekstiä aina sen inspiraation löytyessä, tietokoneen näppäimiä paukuttaen. Kirjoittaminen on myös rakas harrastukseni. En ajattele että kirjoittaisin ainoastaan muille, kirjoitan myös itselleni. Ajatusten ylös kirjoittaminen on auttanut minua hahmottamaan asioita, kun ne ensiksi olen konkreettisesti kirjoittanut tänne, julkaissut ja tullut lukemaan vanhoja postauksiani myöhemmin. Luulen - ainakin tällä hetkellä ajattelen - että en aio lopettaa koskaan blogin kirjoittamista. Tämä on kuin päiväkirja, joka nyt vain sattuu olemaan julkinen ja kaikkien luettavissa. 

Lukijanikin ovat kertoneet, että kirjoitukseni ovat auttaneet tajuamaan asioita uudessa valossa ja eri kantilta, mikä on ihan mahtavaa, sillä enhän minä kirjoittaessani ajattele sen menevän niin. Nämä ovat vaan minun ajatuksiani, jotka haluan tuoda julki. Minun ajatuksia, pohdintoja, mielipiteitä, joilla on oikeus näkyä. Jokaisen meistä mielipiteillä on väliä - kaikki maailman mielipiteet ja ajatukset tulee ottaa huomioon, ja kuulla. Jokaisella ajatusmaailma on eri ja niin sen kuuluukin mennä. Muiden ajatuksia tulee kunnioittaa ja myös ymmärtää. Eroavat ajatukset ovat rikkaus.

Olen saanut - tutuilta ja tuntemattomilta -lukijoilta paljon ihanaa, positiivista palautetta, jotka ovat pitäneet inspiraatiotani bloggaamisen suhteen yllä. Kiitos niistä. Olen saanut muutamia yksityisviestejä sähköpostiini, rakentavaa palautetta kommenttiboksiin ja myös suullista palautetta heiltä, jotka ovat lukeneet blogiani. Kiitos, olette ihania.
 

xx Vilhelmiina

Pages