Onnellisuus on-off-on
Olenko onnellinen? Niin, en minä tiedä. Tai tiedän minä: kai se riippuu ihan päivästä.
Minua tultiin haastattelemaan keskellä kaupunkia, ihmisvilinässä. Aurinko paistoi niin lämpimästi, että hetken jo kuvittelin eläväni toukokuuta. Ei, tammikuuhan se, eikä edes puolivälissä. Epätavallisen lämmin tammikuu.
Haastattelija kysyi onnellisuudesta ja halusi tietää, olenko minä onnellinen ihminen. Sattuipa kysymään sitä hyvään aikaan, juuri oikeana päivänä, sillä viime päivinä olen tuntenut onnellisuutta taas pitkästä aikaa (pitkä raskas syksy hei hei), ja jotenkin jollain omituisella tavalla. En sillä tavalla, että olen jonkun suuren saavutukseni vuoksi hykerrellyt onnesta (kuten yleensä), vaan niin, että ihan ne arjen pienet asiat ovat tehneet minut erityisen onnelliseksi. Ne pienet ja niin tärkeät asiat. Onnelliseksi ja merkitykselliseksi. Aina ei nimittäin muista, että onnellisuutta voi kokea ihan näinkin. Ylipäänsä, että ei tarvitse mitään suurta ja mullistavaa tapahtuvan, jotta voisi tuntea olevan onnellinen elämässä. Jotenkin se unohtuu, kun ihminen haluaa uskoa onnellisuuden kumpuavan vain niistä isoista asioista, kuten suurista saavutuksista. Ja sitten kun mikään ei riitä, aina vaan pitäisi saavuttaa jotain suurempaa ja entistäkin suurempaa, kuvitellen, että saavuttamalla se onnellisuuskin kasvaa. Mutta, pienikin voi olla suurta ja suuri taas loppupeleissä ihan mitätön.
Luultavasti oli ensimmäinen kerta, kun en ajatellut mitä sanoja päästin suustani tai oikeastaan en kai edes välittänyt (kuulun siis niihin ihmisiin, tai ainakin olen aina kuvitellut kuuluvani, jotka ajattelevat aina harkiten ennen kuin puhuvat). Kai jotain tällaista vastasin: tänään koen olevani onnellinen, mutta en ole onnellinen joka päivä. Hetken hiljaisuus ja hämmennys, niin minulla kuin haastattelijalla. Ymmärsin itsekin mitä sanoin. Ja sen, että ensimmäistä kertaa pitkästä aikaa olin rehellinen. Hänkin sanoi ”no tuo oli ainakin rehellinen vastaus” ja sitten mietin mielessä, olinko tosiaan ainut joka on vastannut noin, voinko tosiaan olla.
Taidan ajatella noin jossain syvällä sisimmässäni ja se on mielestäni ihan ok. Ei tarvitse olla joka päivä onnellinen elääkseen, ei voi, eikä kuulukaan olla. Onnellisuus ei ole elämän tae. Onnellisuutta ei voi saavuttaa pysyväksi, ja jos joku ei tätä vielä usko tai on eri mieltä, niin kertokaa miten onnellisuuden voi saavuttaa niin, että sen saa pysymään. Kukaan ei voi olla 365 vuorokautta vuodesta onnellinen, ja jos joku niin väittää, hän huijaa. Onnellisuus ei kumpua rahasta, se tiedetään, eli ostaa sitä ei ainakaan voi. Tällaisiin ajatelmiin olen esimerkiksi päätynyt.
Tunteet tulevat ja tunteet myös menevät, mikään ei kestä ikuisesti tai ole pysyvää. Jos tämän muistaa, niin pärjää aika hiton hyvin.
Onnellisuus on kuin on-off-on. Eilen olin onnellinen, tänään en niinkään, mutta ehkä taas huomenna. Aina kannattaa odottaa huomiseen. Huominen voi olla se ratkaisevin päivä omassa elämässä (the day, niin kuin sanotaan). Voin omasta kokemuksesta sanoa, että huominen on ollut aina parempi, useimmiten ainakin aina. Ehkä klisé (mutta niin totta): luovuttaa ei saa koskaan, minkään suhteen.
Sanotaan, että asenne ratkaisee. Oikeastaan ärsyttää (siis sellaisina bad hair day and bad everything day –päivinä), kun kyseinen lause kuuluu jokaisen yltiöpositiivisen ihmisen (olen itsekin positiivinen mutta en yltiö-) suusta, mutta siinä on totuus. Se on ehkä yksi puhtaimmista totuuksista, jota ei voi koskaan korostaa liikaa. Se, miten haluat suhtautua elämään tai se, miten et halua – kaikki on sinusta ja sinun asenteesta kiinni. Jos suhtaudut kielteisesti kaikkeen tai kaikkiin, se kaikki näyttäytyy kielteisenä ja jotenkin ylitsepääsemättömän rumalta. Kun taas positiivisella ja avoimella suhtautumisella elämä on pelkkiä mahdollisuuksia ja pelkkää kauneutta täynnä, ja pian jo huomaakin hokevan lausetta: mikä tahansa on mahdollista. Jotain totuutta on myös tässä: joinakin päivinä myös kaunis on rumaa ja sitten taas se ruma kaunista. Koska niin se vaan menee. Se riippuu niin päivästä tai viikosta, joskus myös kuukaudesta, toisinaan taas vuodesta (you know it, kokonainen vuosikin voi olla pelkkää rämpimistä).
Elämä ei ole yhtä kuin onnellisuus, mutta onnellinen voi olla, kunhan tietää miten olla. En minä(kään) ole 365 vuorokautta vuodesta onnellinen ja se on tosi ok. Mutta onnellinen olen kun tiedän, että saan tuntea onnellisuutta edes silloin tällöin (oli se sitten sen minuutin verran päivässä) – esimerkiksi kun teen rakastamiani asioita tai silloin, kun kivoja asioita tapahtuu ihan vahingossa ja yllättäen. Ja kun tiedän, että vaikka tänään kaikki olisikin kamalaa, huomenna se kamala voikin olla ihan kamalan ihanaa.
Life changing moments, life is changing. All-the-time and every day.
xx Vilhelmiina