Merkintöjä entiseltä kotipaikkakunnaltani
Aina kävellessäni (missä milloinkin), teen merkintöjä. Niin sanotusti havainnoin yleisiä fiiliksiä ja ympärilläni pyöriviä ihmisiä, oikeastaan kaikkea ja kaikkia.
Ja kuinka rakastankaan sitä.
Sitten kirjoitan ylös tai painan mieleeni, mitä kaikkea (tai keitä kaikkia) olen havainnoinut. Mitä tunteita tämä paikka antaa vai antaako se mitään, mitä se ehkä antoi ennen ja ovatko ne tunteet muuttuneet sitten vuosien jälkeen kun palasin tänne takaisin. Miksi ikävöin ja mitä tapahtui sille ikävälle nyt kun olen täällä: vastasiko tämä paikka kuitenkaan ikävääni vai oliko se vain jotain omaa kuvitelmaani.
(Ja minä todella havainnoin: suu ammollaan ja silmät pyöreinä, hassua kyllä.)
Omituisinta on muuten havainnoida tämä: mihin ovat menneet ne ihmiset, jotka tulivat aina minua vastaan juuri tässä kadunkulmassa ja juuri siihen tiettyyn kellonaikaan? Ne ihmiset, joiden tiesin olevan siellä ja siellä, kun jonnekin menin. Ne ihmiset, joista muodostui minulle tuttuja vuosien saatossa mutta ei koskaan mitään sen enempää. Ne tutut kasvot vaikkakin alati muuttuva aika.
Johonkin he ovat menneet, maailmalle ja elämään. Aina on uudet naamat, vaikka palaisi samaan vanhaan paikkaan. Elämän kiertokulkua, mitä muutakaan.
Harvoin ihmiset pysyvät paikallaan, ihmiset liikuskelevat eli muuttavat kaupungista toiseen, työn tai opiskelun tai parisuhteen perässä. Tai ihan vain seikkaillakseen. Jotkut pysyvät paikoillaan aina, toiset eivät palaa koskaan sinne mistä ovat joskus lähteneet. Joskus koti-ikävä, tai jokin tuttuuden kaipuu kasvaa niin suureksi ja usein se saa ihmisen palaamaan takaisin juurilleen (näin olen käsittänyt).
Mutta entä jos niitä juuria ei ole, tai vaikka on, mutta niitä ei jotenkaan osaa tunnustaa. Koska minullakin on, mutta siltä ei silti tunnu: kukaan ei ole koskaan saanut kahlittua minua, ei juurrutettua – olen aina halunnut pois enkä ole tuntenut kuuluvani koskaan mihinkään, en siihen tiettyyn kaveripiiriinkään. Olen jo lapsena tuntenut näin, mikä minua ihmetyttää, välillä pelottaakin. Kun ei ole mitään tiettyä vaan on useita tiettyjä.
Ja mitä taas haluan, on lähteä pois. Sanoa: au revoir vaan ja kokeilla elämää jossain tuntemattomassa.
Mutta kuinka rakastankaan kaikkia niitä kaupunkeja, joissa asuin edes lyhyen osaa elämääni. Ne tietyt (mullistavat) elämäni hetket. Lyhyt aika, mutta erittäin suuri merkitys.
Havainnointi sai minut oivaltamaan kerran erittäin tärkeän asian: minun ei tarvitse omistaa aivan kaikkea nauttiakseni kaikesta. Voin nauttia todella monesta asiasta tässä maailmassa, mutta en sillä tavoin, että tuijotan siihen omaan napaani.
Mikä onkaan ihanampaa kuin ihastella muiden hankintoja tai kauniita koteja. Sellaisia koteja joissa näkyy kodin asukas itse, joissa on sellainen sielukkuus ja oma kädenjälki. Rakkauskin. Tavallaan odotan sitä hetkeä kun haluamalla haluan oman kodin ja oman paikan ja omat rakkaat sitä asuttamaan. Tai lähinnä: kun toivon sellaista elämää enemmän kuin mitään muuta. Tällä hetkellä kun en ole aivan varma, mistään sellaisesta, mutta onko kukaan koskaan ihan täysin varma.
Välillä kannattaakin vaan rohkeasti heittäytyä elämään, ja miettiä: ei–yhtään–mitään.
Kaupungilla kävellessäni kuitenkin ihmettelin, miksi en rakastanut tätä kaupunkia silloin kun asuin täällä, silloin kun yritin muodostaa elämääni johonkin muualle kuin sinne missä tavallaan kai kasvoin.
Asioita kun liian usein rakastaa ja arvostaa vasta, kun sen jonkun on menettänyt, kun se jokin ei ole enää (ns.) omassa elämässä.
Ollaanko me ihmiset sittenkään niin kovin viisaita.
(Jyväskylä taisi olla minulle rakas, ja tämä olkoon viimeisimmän havainnointini lopputulos.)
xx Vilhelmiina