Elämme kuin elokuvaa (tunteidenpurkaus pandemian alla)

Tämä kevät piti olla elämäni kevät. Sellainen kevät, jonka myötä aloitan elämässäni kaikkea uutta, tai ainakin jotain uutta. Halusin antaa uusien tuulien puhaltaa ja minun lentää niiden mukana vapaasti, ilman rajoituksia tai pelkoa yhtään-mistään.

Suunnittelin pitkästä aikaa pidempää ulkomaanmatkaa itsenäisesti, yksin. Olisin toteuttanut osan matkastani lentäen, osan maatieitse, junalla kulkien maan sisällä ja maasta toiseen. Minulla oli mielessä Pariisi (kuvitella: je n’ai jamais voyage a Paris), josta olisin ottanut junan Ranskan Rivieralle, käynyt Monacossa ohimennen ja tutustunut Italian idyllisiin rannikkokaupunkeihin. Lomailin tasan kymmenen vuotta sitten Monacossa, jolloin tutustuin (mutta vain pintaraapaisun verran) Nizzaan ja Italian Ventimigliaan: olisipa ollut ihana käydä taas niissä samoissa maisemissa. Muistella, mitä eroa on olla matkalla 17-vuotiaana kuin nyt 27-vuotiaana. Kymmenessä vuodessa kun ihminen kasvaa myös henkisesti paljon.

Katsoin myös lentoja NYCiin ja Losiin, mutta ne kohteet olivat minulle enemmän haaveilua kuin konkreettista suunnittelua. Mutta haaveilin niin kuin haaveilen aina, samalla kysellen vinkkejä ystäviltä. Ihan vaan tulevaisuuttakin varten, että jos joskus. Lisäksi haaveilin kesätyöpaikasta naapurimaassamme Norjassa. Odotin, että saan kaksi etäkurssia valmiiksi ja rahaakin tarpeeksi säästöön, niin sitten.

(Minun pettymykset ja ongelmat ovat yhteiskunnan mittakaavassa tai oikeastaan maailmanlaajuisestikin kovin pieniä: suurempi suru, suurempi huoli ja isommat ongelmat ovat tällä hetkellä niillä, jotka ovat COVID-19 -pandemian kourissa tai menettävät sen vuoksi läheisiään. Mutta pettymyksiä ovat kai nämä minunkin.)

Omat haaveet taisivat jäädä taas vain haaveiksi (tai ainakin ne siirtyvät hamaan tulevaisuuteen). Työpaikkakin on epätodennäköinen, sillä se nyt sattuu olemaan matkailu-alalla ja se on ala, joka juuri nyt kärsii. Eikä kukaan tiedä, kuinka kauan tämä kestää ja miten tämä kaikki vaikuttaa meihin kaikkiin, koko maailmaan. Voimme vaan arvailla ja tehdä omia johtopäätöksiä (rehellisesti: minä en jaksaisi kuunnella enää yhtään spekulointia mitä tulee tapahtumaan, tämä on nyt vain mitä se on ja tällä mennään, että kyllä se tästä sitten joskus).

Niin ne uudet tuulet puhalsivat, mutta ei ihan sillä tavalla kun olin (tai kukaan meistä olisi) kuvitellut. Rajatkin suljettiin ja nyt jo pelottaa käydä kaupungilla tai siellä tutussa ruokakaupassa: siellähän voi saada tartunnan, sairastua itse, tai kantaa tartuntaa itse tietämättään jollekin muulle. Kuinka kamala tunnontuska siitäkin tulisi, ja se ajatus minua tässä puistattaakin.

Olen kuitenkin pettynyt: taas näihin omiin murtuneisiin suunnitelmiin ja ajattelen väistämättä, että onko tämä nyt sitä karmaa (jollain omituisella tavalla olisi syytä uskoa sellaiseen). Ihmiset ovat jo pitkään toivoneet pysähtymistä, rauhaa ja hitaampaa elämää. Ja nyt, meillä taitaa olla todella mahdollisuus tuohon kaikkeen, osaltaan koska on pakko.

Ennen kaikkea minäkin haluan muistuttaa, että kuunnelkaa niitä yksinkertaisia ohjeita, joita meille on annettu. Ohjeet ovat hyvin yksinkertaiset ja niitä on yksinkertaisen helppo noudattaa. Mikäli haluamme säästyä vähemmällä, nyt jos milloinkaan pitäisi löytyä sitä yhdessä tekemisen meininkiä ja ajatella myös muita: tätä koko yhteiskuntaa.

Mutta jos jokin reaktio tässä on turhaa, niin sanoisinko että ainakin hamstraaminen.

Elämme kuin elokuvaa, totesin muutama päivä sitten ystävälleni. Ainakin hieman elokuvamaista tämä on mielestäni, mutta myös ennennäkemätöntä. Kuin elokuva, jossa ei ole juonta, koska kukaan ei tiedä mitä seuraavaksi tapahtuu. Elämme aikaa jota ei ole koskaan vielä saanut kokea, ei siis kukaan meistä maapallolla tällä hetkellä elävistä. Tämä on kaikille meille uutta: joka valtio elää nyt omat rajat tiukasti kiinni ja mihinkään ei oikein uskalla mennä tämän taudin pelossa, ei edes omassa kotimaassa.

Aiemmin olin uhkarohkea, sellainen mitään-pelkäämätön ihminen. Nyt aikuisena en ole oikein osannut pelätä mitään, vaikka minä naisena olenkin liikkunut milloin missäkin. En ole osannut pelätä ihmisiä, en tauteja, en mitään. On ollut turvallinen olo myös yksin, on ollut. En oikein tiedä onko enää, ainakaan tällä hetkellä. Tuntuu oudolta. En pelkää itseni, mutta pelkään muiden puolesta.

Onneksi on kevät, onneksi metsät ovat jo lumettomia, onneksi metsässä liikkumista ei ole (vielä) kielletty. Ja onneksi minä rakastan metsissä vaeltamista enemmän kuin kaupungilla hengailua. Oivaltaessani tämän tunsin suurta onnellisuutta: minulla on tässä ympärilläni metsää, jonne mennä, ja missä olla täysin vapaa ja peloton. Osaan olla tällä tavalla onnellinen juuri nyt.

Olen samaan aikaan myös todella surullinen, mutta kukapa ei olisi. Ei tämä kestä ikuisesti. Mutta entä jos, mutta kuinka kauan? On ymmärrettävä ja oltava kärsivällinen, vaikka nuo sananparret kuulostaisivatkin kliseisiltä ja inhottavilta (tavallaan, joo). Tunteet saa näyttää, jos se oloa jotenkin helpottaa. Kyllä minäkin olen kiroillut ja kironnut ja syyttänyt ja mitä lie, mutta ei se kyllä tätä maailmaa pelasta.

En osaa vihata. Luulen, että luonteeni on ja tulee aina olemaan tällainen: helposti anteeksiantava ja ymmärtäväinen. Haluan aina ymmärtää että miksi. Eikä siihenkään kysymykseen saa aina vastausta. Sellainen tämä maailma on: vaikka vastauksia on maailmassa miljoonia, ei sitä oikeaa välttämättä koskaan löydy tai sitä ei kukaan anna. Elämä ei ole aina sellaista mitä me luulimme sen olevan, elämä ei välttämättä mene niin kuin suunnittelimme. Kaikki mitä maailmassa tapahtuu on ennalta-arvaamatonta. Siksi jokaisen pitäisi olla valmis muutokseen, radikaaleihinkin sellaisiin.

Siksi käytän energiani aivan muuhun kuin vihaamiseen: maailman tutkailuun, uusien asioiden oppimiseen ja nauruun. Huumorilla pärjää elämässä aina, kunhan muistaa, että elämä ei ole pelkkä vitsikirja. Elämä ei voi olla kirja, eikä sen myötä tarinakaan: elämä on todellisuus ja tämä meidän todellisuus muuttuu, koko ajan.

Siksi muutos on ainut varma asia tällä maapallolla. (Olet erittäin fiksu, jos sen olet jo oivaltanut.)

Rakkaat, muistakaa nämä sanat:

Take your time, don’t live too fast. Troubles will come and they will pass. (Lynyrd Skynyrd: Simple man.)

Minä rakastan noita sanoja, mutta ennen kaikkea, tuo kappale on sellainen jota rakastan kokonaisuudessaan: se yksinkertaistaa ja kutistaa minun omat (välillä vähän liian laajat ja syvälliset) ajatukset pienemmiksi. Että ei minun tarvitse kantaa huolta maailmasta ja murehtia jokaisen maapallolla elävän huolia, tärkeintä on että huolehdin itsestäni, ihmisistä joita rakastan ja asioista joista tykkään. Tärkeintä on vaalia omaa elämää ja oppia rakastamaan sitä sellaisena kuin se on. Ei kukaan meistä jaksa kantaa koko maailman huolia harteillaan, hyvä jos omiakaan. Muistetaan olla lempeitä myös tällaisissa kriisitilanteissa.

Kyllä me selviämme. Halaus meille ihan jokaiselle,

Vilhelmiina