Vapauden lapsi (ajatuksia vapaudesta ja luonteenpiirteistä)
Olen maalta kotoisin, ja asunut metsien ympäröimänä elämäni ensimmäiset viisi vuotta. Se on syy, miksi luonnossa liikkuminen on minulle ihan normaali asia, eikä edes asia, vaan elämäntapa. Minua ei ole koskaan pelottanut liikkua luonnossa yksin, ja niin hippimäiseltä kuin tämä kuulostaakin: olen sinut luonnon kanssa. Ja olenhan hippi, tunnustan, vaikka se ei minusta mitenkään tai mielestäni kovin huoukaan.
Muistan kun nuorempana häpesin itseäni ja sitä, kun mieluummin halusin retkeilemään metsään tai matkalle perheeni kanssa kuin lähteä viettämään iltaa oman kylän baariin. Enää en häpeä, en itseäni enkä asioita, joista niin suunnattomasti nautin.
En ole koskaan ollut mikään bilehile, ja on epätodennäköistä että tulen sellainen koskaan olemaankaan. Mutta olen kyllä nauttinut niistä kymmenistä ihanista illoista, ihanista juhlista, ihanien ystävieni kanssa. Ja niitä toivon myös tulevaisuuteeni: myös tällaisien muistojen luomista, yhdessä.
Minulle juhla ei tarkoita mitään sekoilemista, minulle juhla on aina kun siltä tuntuu, arkihan on tunnetusti sitä parasta juhlaa. Kun saa toteuttaa itseään, kun uskaltaa olla oma itsensä, kun nauttii siitä mitä tekee. Kun saa elää omannäköistä elämää, niin silloin jos milloinkaan on todettava: elämä on juhla.
Kun tämä kevät meni nyt miten se meni, tiedätte kyllä, olen liikkunut luonnossa enemmän kuin koskaan aiemmin. Tavallaan en ole halunnut seikkailla juuri missään muualla kuin tuolla lähimetsissä ja sitten jossain vähän kauempanakin. Ja aion jatkaa seikkailujani niin kauan kun maailma taas ehtyy ja elämämme palautuu edes jotenkin uomiinsa. Ei tämä ikuisesti jatku, mutta jotenkin aavistan, että meidän jokaisen tulevaisuus tulee olemaan jollain tapaa erilainen kuin ennen tätä rajoitusten täyteistä pandemia-elämää. Jokin on muuttumassa.
Erityisen onnellinen olen ollut näistä kauniista kevätpäivistä (ja alati saapuvasta kesästä), jotka ovat mahdollistaneet sen, että olen nauttinut metsäretkistä kahta kauheammin. Eli siis erityisen paljon, eli ei siis mitään kauheaa, vaan positiiviseen sävyyn tarkoittaen: paljon, todella paljon, ihan mielettömästi.
Mutta että on ollut ihana olla ja elää nämä kuukaudet niin, ettei ole tarvinnut miettiä omaa pukeutumista tai ulkonäköä juurikaan. Olenkin elänyt nämä kuukaudet pelkissä urheiluvaatteissa, sellaisissa mukavissa ja lämpimissä. Hiukseni ovat vaalentuneet kevätauringon säteistä, ne ovat pidentyneetkin ihan silmissä. Ihoni on saanut hengittää ja olenkin tullut siihen tulokseen, että nainen on kauneimmillaan ilman meikkiä. Luonnollisuus on kaunista ja kaunis luonnollista, mielestäni.
Mutta punaisesta huulipunasta tuskin tulen koskaan luopumaan.
Tämän hetken ajatukset ovat pyörineet kutakuinkin tässä lauseessa: minulla on aikaa ja kaikki tämä vapaus. Pitäähän se paikkansa, elämä on ollut ja on edelleenkin täysin avoin, niitä mahdollisuuksia täynnä. Koskaan ei tiedä mitä tapahtuu, yllättyä voi milloin vaan, jotain uutta voi tapahtua vaikka jo huomennakin.
Jotenkin ja erityisesti tänään olen ajatellut erästä ihmistä, joka rakkaudellaan tai jollain omalla ainutlaatuisella ajatuksen voimalla auttoi minua kasvamaan henkisesti ja enemmän kuin kukaan tai kukaan toinen ihminen koskaan aiemmin. Luulen, että hän on mielessäni juuri tänään, sillä hän tuli elämääni juuri tähän aikaan vuodesta, noin seitsemän vuotta sitten. Sinä keväänä, kun sain viettää kevätkuukaudet jossain muualla kuin täällä kotimaassani Suomessa.
Hän kasvatti minua, sanoillaan ja myös hänen teoillaan, joita en voi muuta kuin ihailla. Ihan silloin en kaikkea käsittänyt, mutta niin kuin me ihmiset aina: olen tajunnut kaiken vasta näin jälkikäteen. Olen näiden vuosien aikana ajatellut, että olisivatpa ihmiset enemmän hänen kaltaisiaan, mutta eihän kaikki voi olla ja onhan meillä jokaisella kuitenkin se lupa olla juuri sellainen kun on. Uniikkeja yksilöitä olemme ihan jokainen.
Niin tai näin, luulen että meillä jokaisella on joku tietty tai jotkut tietyt, joita me ihaillaan, joihin me samaistutaan, joiden tapaa hahmottaa tämä maailma me arvostetaan. Ja sitten kun omassa elämässä tulee joku solmu vastaan, eikä se tunnu millään aukeavan, silloin ajattelemme sitä jotakuta: miten hän toimisi tässä tilanteessa, mitkä olisivat hänen sanansa juuri tähän hetkeen.
Ja sitten se solmu ei olekaan ihan niin mahdoton.
Miss you, love you,
Vilhelmiina