Elokuun viimeisiä lauseita
Viimeinen viikko elokuuta, sitä viimeistä niin sanottua kesäkuukautta, enkä taas ymmärrä mihin tämäkin kesä katosi. Aina ne noin vaan katoaa.
Niihin unettomiin öihin, valoisien kesäöiden valvomiseen, arvailuihin tulevasta ja tulevaisuuden rakentamiseen. Niihin yltiölämpimiin, helteisiin kesäpäiviin kun halusi vain olla, ja nauttia hetkistä ja inhimillisistä katseista. Sellainen kesä ettei tehnyt mieli tehdä juuri mitään edistävää, mutta eihän edistyminen edes vaadi paljoa, se vaan tapahtuu.
Elämyksellinen kesä. Kaikin mahdollisin tavoin, ja ihan vain siksi kun juuri mitään ei tapahtunut. Jotenkin ravitseva.
Ajatusmaailma on vaihtunut, tai se jatkaa vaihtumistaan, on vaihdoksessa. Enää en kaipaa mitään suurta, jotta voisin kokea jotain suurta. Ei mitään suuria hyppyjä, irtiottoja, jotta voisin kokea eläväni. Halu saada elämään on jotain, mikä on pientä, tasaista ja tavallista. Sitä jo olevaa, läheltä, itsestään löytyvää. Ihan sitä tavallista hyvää, jonka päälle voi rakentaa vielä lisää jotain hyvää. Hippiminä taas ajattelee niitä kahta sanaa: rauha ja rakkaus, ne ovat aina päällimmäisenä mielessä. Rauhaa ja rakkautta vaan.
Täydellisintä tässä kaikessa on,
kun saa edetä omaan tahtiin, unohtaa muiden halun kiitää nopeampaa; kun nopeatempoisuus vaihtuu hetkistä nauttimiseen; kun osaa olla läsnä omassa elämäntilanteessaan eikä kiirehdi siitä pois.
Nuoruutta ei tarvitse vaihtaa vielä, antaa sen vain jatkua, ja oma päätös vapaudesta vielä olla. Kaikki tulee aikanaan, asiat menevät lopulta niin kuin kuuluukin. Palasia loksahtelee paikoilleen, ja jos ei, niin ehkä niiden ei kuulunutkaan. Unelmien ei tarvitse täyttyä ennen kolmeakymmentä, etenkään jos ei ole vielä valmis tai ihan varma, kukaan ei ole antanut aikarajaa milloin ja mitä,
ja nyt voi vaan huokaista.
Jos nyt joku kysyisi mitä eniten toivon, vastaisin: toivon ettei kukaan painosta ketään läheistä elämään elämää nopeasti ja kiireellä. Unohdetaan se nopeatempoisuus, joku siirtymisen tarve siihen johonkin seuraavaan ja sanotaan kyllä hetkessä elämiselle, tälle päivälle ja kaikelle mikä on vielä tänään käsinkosketeltavaa. Annetaan jokaisen etsiä itsensä rauhassa, löytääkseen sen oman tavan elää ja edetä, annetaan myös kaikille tilaa muuttua.
Ja kannustetaan. Kannustavat sanat, niitä mahtuu tähän maailmaan enemmän kuin niitä lausutaan.
Kannustavilla sanoilla jätät suurimman jäljen itsestäsi toisen sydämeen. Niillä voi peitota ne epävarmuudet ja pelot, jotka painavat mutta eivät sitten enää. Jotain tapahtuu myös kun merkityksetön olo muuttuu merkitykselliseksi, tunne yhteenkuuluvuudesta ja halu olla yhtä voimistuu. Liian monilla ajatukset leijailevat riittämättömyyden tunteissa.
Askel on aina varmempi kun etenee askel kerrallaan. En vaan haluaisi koskaan olla se, joka muistelee sitä mitä ei muista, mitä on tehnyt mutta ei muista. Kun oli kiire päästä pois senhetkisestä elämänvaiheesta, koska oli vaan niin kiire edetä, koska oli vaan.
Minä elän nyt. Elämä ei elä minua vaan minä elän elämääni.
Bob Dylanin kappale Most of the Time on ihan äärimmäisen ihana, ymmärrän hyvin sen sanomaa,
/Vilhelmiina