It’s time to move on (eli myötävirtaan uimisesta)

Mitä teen niille kahdellesadalle kirjoitukselle, jotka luonnoksissani vielä lojuvat, joita en koskaan aio julkaista,

ajattelen kun selaan kirjoituksiani ja joitain alkuja, joista piti joskus tulla jotain, mutta ei koskaan tullut. Mutta niinhän se menee,

joskus tulee valmista, joskus kaikki jää kesken.

Entä jos tulevaisuudessa ajattelenkin: haluan vielä muistella, kirjoittaa, palata takaisin niihin vaikeisiin (mutta samalla niin huolettomiin) päiviin parikymppisenä. Sitten ne ovat minulla, kirjoitukset, tallessa ja valmiita käytettäväksi. Asiat, jotka halusin unohtaa, mutta en koskaan unohtanut. Miten edes olisin voinut.

Huomaan muutoksen näkyvän selkeämmin tekstin kautta, heijastellen, hahmottuen. Epäselkeästä tulee selkeä, asiat eivät olekaan niin sumeita. Asiat saavat merkityksen: mitä, miksi, miten. Tekstin kautta pääsen menneisyyteen, jos haluan, mutta myös tunteisiin, joita koin ja jotka jo menivät. Ne vuodet, mutta että päivätkin, jotka muuttivat minua ihmisenä. Todella monella pienellä asialla on ollut suuri merkitys,

ehkä tosiaan niillä pienillä se suurin vaikutus.

Itsensä löytämisestä. En ole aiemmin uskaltanut myöntää, mutta minusta tuntuu että olen löytänyt itseni. On aika lopullista sanoa että olen nyt tässä, ei ole muuta eikä tule. En halua minkään olevan lopullista ja kaikella saa olla muuttumisvara, mutta mitä jos olisinkin jo tässä, omalla polullani. On ainakin todella hyvä olla, ja mennä. Ei ole tarvetta muuttua muuksi, ei tarvetta mielistellä (raskasta) tai elää muiden mukana (niin raskasta). Haluan todella uskoa, että asiat kietoutuvat vähitellen ympärilleni jos ovat kietoutuakseen, jäävät siihen jos ovat jäädäkseen, tulevat tullakseen, menevät mennäkseen,

jos tulevat ja kun tulevat. If it’s meant to……

Elämä tuo ja sitten se vie, irrottaa ja irtaannuttaa. Muuttaa muotoaan niin että mekin muutumme, ja ehkä kaiken sen muutoksen jälkeen paluu sinne entiseen tuntuu liian oudolta. Kaikki on vierasta, tai minä vieraantunut. Aina ei ole paluuta. Joskus olisi kiva piipahtaa menneessä (ai että olisikin), ihan vain katsoakseen olisiko asioihin voinut itse vaikuttaa; kuinka, ja kuinka paljon. Mutta paluu mihinkään jo olleeseen on kuitenkin se vähemmän toivottu.

Nyt on enemmän hyvä.

On kiva ajatella (tai leikkiä ajatusten kanssa), että elämä kuljettaa meidät sinne minne kuulummekin. Ja lopulta kaikki on hyvin.

Ennen kaikkea olen käännekohdassa: kohdassa, jonne joskus toivoin, jonne pääsin, ja josta minun on aika irrottautua. Kun seikkailee (kutsun elämää yhdeksi suureksi seikkailuksi) ja löytää oman polun, on kaikki hyvin. Ja kun on tarpeeksi seikkaillut, kun on löytänyt sen oman polun,

kun ei enää horju vaikka joku yrittäisi horjuttaa, kun ei enää eksy vaikka joku yrittäisi eksyttää, on löytänyt jo jotain, mitä ei tarvitse enää etsiä.

What you seek is seeking you on vihdoin täysin selvää.

Eksyä saa, eksyä pitää, edes kerran. Kaikki tämä on vain tarinaa siitä, miten sinusta tulee juuri sinä.

Matka on usein pitkä ja horjuva, se satuttaa, pelottaa ja itkettää. Se ottaa ja se antaa. Enemmän antaa kuin ottaa. Meille annetaan mahdollisuuksia, mutta meiltä otetaan riipaisevalla tavalla jotain todella rakasta, jotain minkä on jo kerran omaksunut omaksi. Luopumisen tuska: jää vain haava, jota ei saa koskaan paikattua. Eihän kukaan tai mikään voi korvata niitä olleita, meille rakkaita, jotka jo kerran lähtivät.

Eihän.

It’s time to move on, on sanottava. Halu katsoa uusia asioita, jotain muuta kuin tätä ollutta, on suuri. Ei voi jumittua paikoilleen vain jumittuakseen, pitää mennä kun on mentävä. Eteenpäin. Kulkea, antaa elämän vaan kuljettaa, tällä ikuisella matkalla, joka on lopulta niin mysteeri(nen).

Kun saavuttaa jotain, jonkun, ei voi saavuttaa sitä samaa toista kertaa. Tulee uusia asioita, vanhat vain menevät,

ja jospa antaisi niiden vaan mennä.

Koska tiedän että minne ikinä menenkin, se on meant to be. Jokainen risteys josta käännyn, jokainen epävarma hetki ja jokainen varmuus. Ei ole mitään yhtä ja ainutta, yhtä merkillistä ja merkitystä, on aika hiton monta ja koko ajan. Jokainen eriävä polku risteyksestä on meant to be ja jokainen kokeilemisen arvoinen. Kaikesta jää jälki ja ne jäljet jäävät osaksi minua ja tarinaani siitä, miten minusta tuli minä.

((See you in the future.))

Tulevaisuuden minälle yksi tervehdys tältä 2020-luvulta: älä ui aina vastavirtaan. Älä sano niille asioille ei, joille et lopulta voi edes sanoa. On ihan älyttömän raskasta uida aina vastavirtaan, silloin oikeastaan sulkee ympäriltään kaikki ne asiat, jotka jo siinä ovat. Mahdollisuuksista mahdollisuuksiin. Onhan se ihan älytöntä, ja raskasta.

Ui myötävirtaan, please, sanon tämän vain tämän yhden kerran.

Lupaa.

Tämä oli minun viimeinen kirjoitus tällä blogialustalla, mutta tuskin viimeinen täällä. On aika kokeilla jotain muuta, jotain erilaista mutta niin samaa.

Myötävirtaan(kin) uiden,

/Vilhelmiina, xx