Kohtaamisia (rakkautta loppuvuoteen)

But I’m the guy you’re taking home, I keep dancing on my own,

soi kuulokkeissani kun kävelen tätä kaupungin pitkää suoraa katua. Huomaan olevani risteyksessä, punaiset valot, odotan niiden vihreiksi vaihtumista. Toisella puolella seisoo joku, tai jokin, ja katseeni kiinnittyy häneen. Hän katsoo myös minuun. Punastun, tai poskeni oikeastaan punertavat jo, koska tämä pakkanen saa sen niin helposti aikaan.

Mutta se katse, tai siis. En edes tiedä mistä se tuli tai mistä hän tuli, mutta koko matkan tietä ylittäessä katsoimme toisiamme silmiin siinä kello neljän ruuhkassa. Ihan kuin ympärillä ei olisi ollut ketään tai mitään muuta, siltä se todella tuntui, sen yhden hetken. En saanut katsettani irti, yritin. En näköjään eilistä kohtaamista mielestäni, sitäkin yritin. En vaan koskaan saa tietää kuka olit, kuka ohitseni juuri käveli.

Tällaista elämäni on toisinaan. Katseita, lämpimiä ja uteliaita. Niitä pitkiä, jotka tekevät olon välillä ihan liian  kiusaantuneeksi. Katseita, jotka jäävät elämään ja tekevät olemisesta merkityksellisen. Hymyilen useammille, nyökkään, joskus jopa moikkaan. Inhimillisyyttä, mutta ohimenevää.

Hymyilen, niin kuin aina. Ja huomaan taas ajattelevani kuinka upeita kohtaamisia elämä on minulle antanut.

Mitä tahansa voi tapahtua,

ihan kenelle tahansa,

ihan milloin tahansa.

Ärsyttävät kliseiset lauseet piirtyvät mieleeni ja jäävät sinne kaikumaan. Huomaan toistelevani lauseita itselleni vakuuttuneesti, sillä aiemmin olen ilmaissut niitä niille samalla nauraen. Ottaisinko lauseiden ideologian vihdoin tosissani.

Kiltteys. Lempeys. Inhimillisyys. Voidaanko olla kadottamatta niitä. Kiltteys on mielestäni rakastetuin ominaisuus ihmisessä, siksi se ihastuttaakin. Kilttiin ihmiseen on niin helppo ihastua. Ei ulkonäkö, ei status, vaan se miten muita ihmisiä kohtelee, miten toisista puhuu ja miten heidän kanssaan on. Ihmiset, joilla on suuri sydän, heitä tulen aina rakastamaan, heihin tulen rakastumaan.

Voidaanko olla lyttäämättä itseämme. Unohtaa lauseet; mä en oo sulle tarpeeksi, oonko mä sulle tarpeeksi.

Meistä jokainen on riittävä. Ollaan oltu jo elämämme alusta asti, kun avasimme silmät ensimmäisen kerran ja huusimme kurkku suorana jotain mitä kukaan ei koskaan tule ymmärtämään. Olemme riittäviä, vauvasta vaariin, elämän alusta loppuun. Olemme jo tarpeeksi.

Aina on niitä riittämättömyyden tunteita, ne jos mitkä hankaloittavat elämää. Niistä ajatusmaailmoista pääsee pois, usko minua, pääsee. Kohtaamalla, käsittelemällä, korvaamalla ikävät asiat hyvillä. Asioilla, jotka tuottavat itselle mielihyvää,

tuovat elämään sitä iloa ja onnea.

Vitsi, senkin olen ystävieni kautta ymmärtänyt. Eräs päivä ajattelin ystäviäni, ihmisiä, joihin olen saanut tutustua tämän pienen elämäni aikana. Heitä on niin laaja kirjo, todella erilaisia persoonia ja upeita yksilöitä, mutta kaikki meitä, ihan tavallisia ihmisiä. Heistä jokainen on löytänyt elämään asioita, jotka tuovat heille itselleen iloa ja onnea. Ja jos joku ei ole vielä niiden asioiden äärellä: jonain päivänä sinäkin olet. Ne asiat löytää vain elämällä, etsimällä kun harvoin löytää mitään pysyvää. Ihminen pääsee rakkaiden asioiden äärelle vähän vahingossa.

Parasta on että uskoo itseensä, yrittää ja tekee parhaansa. Rakkaat, älkää luovuttako koskaan, vaikka luovuttaminenkin voi olla joissain tilanteissa pelkkä hyvä. Se avain omaan onneen ja uuteen alkuun.

Paineet luodaan me itse. Riittämättömyyden tunne on meidän omaa kuvitelmaa, lopulta ihan pelkkää harhaa. Pelot ja pelkotilat, ne myös. Kun ihminen keskittyy muiden miellyttämiseen, muiden tapoihin elää, alkaa se vertailu jonka jokainen meistä tietää. Ja siitä alkaa huonommuuden tunteen kierre, että olisin muka huonompi tai arvottomampi ihminen kuin tuo (perusteluineen, joita ihmisenä osaamme kyllä keksiä). Ihmisellä on taipumus keksiä perusteluita ja tekosyitä ihan mihin tahansa asiaan, vaikka usein riittäisi pelkkä yksinkertaisuus. Mikä onkaan hienompaa kuin sanoittaa asiat juuri niin kuin ne ovat. Rehellisesti, yksinkertaisesti. Mutta,

huono et ole, et riittämätön koskaan.

Onnellisempia ovat he, jotka keskittyvät omaan elämään huolimatta muiden tavoista elää ja olla. Yhä useampi meistä ei enää välitä, ehkä aikuisuus, ehkä lopulta se ymmärrys elämän yksinkertaisuudesta. Keskustelutuokiot tuntemattomien kanssa avartavat huimasti omaa maailmankuvaa.

Kuinka arvokasta onkaan kuunnella toista ihmistä, ja antaa tämän kuunnella myös minua. Vastavuoroisuus luo yhteenkuuluvuutta ja yhteenkuuluvuus antaa ihmiselle merkityksen tässä maailmassa. Yhdessä olemme enemmän, kliseinen sanonta tuokin, mutta rakastan näitä kliseisyyksiä.

Ihmiselämä on kaikesta huolimatta upea kokemus jos sen sellaisena haluaa ottaa. Päräyttävä, siis Rikun ja Tunnan sanoin (Madventures-jäbät love you ikuisesti!).

Joskus olen pahoittanut oman mieleni siksi kun joku on tuntenut olevansa riittämätön minulle. Ihmettelen edelleen asiaa: miten ihminen kokee olevansa riittämätön toiselle ihmiselle. Meistä jokainen on tavallinen ihminen, pure human being. Status tai mikään ei muuta ihmistä miksikään muuksi, jokaisella ihmisellä on sydän millä tuntea ja aivot millä ajatella. Useimmiten kuitenkin kaikki se hyvä on päättynyt ennen kuin on ehtinyt alkaakaan, mutta tarkoitus silläkin. Onko se sitten niin, että on helpompaa juosta pakoon ennen suhteen syvenemistä, myös sen mahdollisen hyvän ääreltä. Helpompaa olla vapaa ja käväistä aina vaan muiden elämässä, kuin jäädä ja pelätä jotain, ehkä ahdistumista. En tiedä, mutta eihän parisuhteessa kuulu kahlita toista, ei määrätä, ei muuttaa, eihän. Suhteessa ollaan vapaasta tahdosta, nimenomaa tahdosta, yhteisestä halusta ja rakkaudesta. Kyllä kai jokainen meistä tietää hyvän ja huonon suhteen ominaisuudet.

Mutta sellaista elämä. Mitä ihmiset pelkää, mitä ihmiset odottaa. Että toinen satuttaa, mutta elämän kuuluu satuttaa. Eikä aikuiset ihmiset satuta, eivät ainakaan siinä tapauksessa jos asiat osaa hoitaa oikein ja toista kunnioittavasti. Jos asioista osataan keskustella avoimesti, heti ensimmäisestä kohtaamisesta lähtien – eikö elämä olekin paljon helpompaa niin.

Tulen aina vaalimaan avointa keskustelukulttuuria. Ja kaikki ne tunteeni, ne saavat näkyä suhteessa kuin suhteessa. Haluan tuntea tunteeni, en kahlita, peitellä tai valehdella kaiken olevan ok jos niin ei ole. Paskoja päiviä ja ajanjaksoja mahtuu elämään kyllä, mutta hauskoja niitäkin enemmän. Koen kuitenkin elämän olevan enemmän hauskaa kuin ikävää, mitä se sitten ikinä kertookin minusta. Ikuinen optimisti, hersyvä nauru ja aurinkoisuus. Niitä olen toki, mutta enää en pelkää sanoa että elämä on välillä pelkkää shittii.

Jotkut vain viipyvät vähemmän aikaa kuin toiset. Tulevat, menevät, jopa jälkiä jättämättä. Toiset jäävät ikuisiksi ajoiksi, siihen vierelle tai vain sydämeen.

Jos elämää ei elä, niin mitä sitten. Ei sitä kannata jättää elämättä.

Jos ei koskaan anna mahdollisuutta, ei koskaan saa tietää mitä meistä olisi tullut.

Jos ihminen ei osaa rakastaa itseään, miten hitossa osaa rakastaa ketään toista. Kun on itsensä kanssa kotona, antautuminen uudelle ihmissuhteelle on ällistyttävän helppoa. Kun rakastaa itseään, kukaan ei voi viedä sitä rakkautta mukanansa pois. Luopuminenkin muuttuu helpommaksi, on osattava luopua.

Pelot kohtaamalla ne eivät enää hallitse meitä. Ne muuttuvat harhaksi, omiksi utopistisiksi kuviksi jostain mitä ei koskaan ollutkaan. Elämä satuttaa silti. Fakta, jota ei kukaan voi elää ilman. Voidaanko nyt vaan alkaa elämään tätä elämää, unohtaen mitä jos.

Katsoin päivän horoskoopin (koska katson aina ihan just for fun), sen mukaan elämääni saapuu joku uusi tuttavuus. Marraskuu vaihtuu pian joulukuuksi, vuosi 2021 vuodeksi 2022, minusta tulee kolmekymppinen,

muutosta on siis luvassa, mutta muutosta rakastankin. Kun irrottaa otteensa vanhasta, elämä tuo sen tilalle aina jotain uutta.

Goals on muuten suhde, jossa osataan toimia tiiminä. You know, team: together everyone achieves more. Onkohan se liikaa toivottu. Palataan asiaan ehkä ensi vuoden tammikuussa.

Rakkautta loppuvuoteen 2021,

Vilhelmiina