Mä kannan sua (keskikesän ajatuksia)

Muutama vuosi sitten vannoin itselleni olla suorittamatta lomia, vapaajaksoja tai niitä päiviä, jolloin ei ole sovittuna mitään.

Lupasin itselleni vain olla, tehdä ja mennä spontaanisti sinne minne tie ja ajatukset kuljettaa.

Ja sen lupauksen olen pitänyt.

Pidin kesälomani toukokuun lopulla, sitä ennen varasin spontaanisti kahdelle lomaviikolleni matkan ulkomaille. Minne muuallekaan kuin Kreetalle,

sinne, missä elämäni aikanaan mullistui, muuttui sellaiseksi elämäksi jossa pystyin vihdoin ja viimein hengittämään. Puhtaammin ja aidosti.

Siksi paluu niihin maisemiin tuntuu aina kuin menisi kotiin. On se tuttuus ja on ne muistot, ne paikat joissa tapahtui ja myös ne, joissa ei tapahtunut juurikaan. Vaikka se oli vähän aikaa kotini, ja vielä siihen aikaan uskoin etten löydä kotiani ainakaan täältä meidän Suomesta, kyllä minä sen löysin. Minun oikea kotini, loppuelämän koti, tulee olemaan Suomessa enkä tätä, minuun niin syvään uurrettua, tunnetta enää  pois ojentaisi.

Jo nämä viimeiset pari vuotta muuttivat ajatuksiani, minä vanhenin, minun ajatukset selkeytyivät kun olin tarpeeksi kauan paikoillaan ja niissä tutuissa lapsuudenmaisemissa. Niistä ajatuksista olenkin aiemmin kirjoittanut ja voisin kirjoittaa lisääkin.

Minä aloin inhota liikkumista, sitä matkalle lähtöä. Oli todella vaikea lähteä matkalle, millekään sellaiselle. Halusin vain lähiluontoon, olla lähellä ja tässä, juuri tässä.

Kesälomamatkalle lähtiessä tuntui oudolta: Okei, miten nyt matkustetaankaan. Missä se fiilis nyt sitten on. Matkustaminen ei tuntunut enää niin hienolta kuin ennen, mihin se hohto noin vaan katosi. Missä se nainen joka halusi vain mennä koska ainoastaan jatkuva meno tuntui mahanpohjassa ihanana kutkuttavana tunteena, kun taas pysähtyminen tuntui kamalalta.

Mutta pysähtyminen se vasta hyvää on tehnytkin. Onneksi tuli pysähdyttyä. Onneksi oli pakko pysähtyä. Olla itseni kanssa ja ajatusteni äärellä. Vihdoin kuunnella ajatuksiani siitä, mitä varten olen aina paennut. Sitten se pakeneminen loppui.

Nyt ajattelen niinkin, että jos joskus joudun Suomesta lähtemään, lähden täältä itkien. En millään tohi uskoa että näin käy, mutta jos. Ajatuskin siitä, että en saa rakentaa kotiani ja loppuelämää tänne, tuntuu ikävältä. (Herkistyn nytkin.)

Kotimaa. Jokaisella on oma ja jokaiselle oma kotimaa on se rakkain.

Tuntuu kamalalta kun jossain tuolla ihmiset joutuvat paeta omasta kotimaastaan tuntemattomaan, sinne missä asiat voivat olla toisin mutta paremmin.

On se turva jota ei omassa kotimaassaan ole, mutta ei ole tuttuutta, sitä minkä luona on aina elänyt.

Mitään muuta en voi toivoa kuin enemmän rauhaa ja vielä enemmän rakkautta, koska ei ihminen juuri mitään muuta tarvitse. Niissä ihminen on turvassa, rauhassa ja rakkaudessa.

Lempeää keskikesää rakkaat. Ollaan hyviä toisillemme,

Vilhelmiina