Vihdoin oon sen saanut ymmärtää

Tiedättehän kun (edesmennyt) Kari Tapio lauloi aina myrskyn jälkeen on poutasää, vihdoin oon sen saanut ymmärtää.., ja niin se on. Aina se aurinko nousee taivaalle, se nousee joka päivä, mutta joinakin päivinä harmaat pilvet vaan peittävät sen. Se on siellä silti, piilossa, mutta taivaalla kuitenkin.

Tänä-iltana olen seurannut ja kuunnellut myrskyä. Rakastan myrskyisiä hetkiä. Rakastan katsella ja kuunnella sitä pauhetta, en kuitenkaan rakasta olla myrskyn silmässä tai tuhon keskellä, mutta on edelleen niin ihmeellistä kuinka luonto voi olla niin voimakas. Luonnonvoimat – upeita, mutta niin pelottavia. Ihmiskunta ei voi koskaan määrätä luontoa, luonto määrää meitä. Ehkä siksi meidän pitää hyväksyä se, että meidän pitää olla osa luontoa – meidän pitää olla armollinen luonnolle, niin sekin on meille. ”Luonto ei tarvitse ihmisiä, ihmiset tarvitsevat luontoa.” Allekirjoitan kyseisen sitaatin täysin.

Yritän vaan sanoa, että meidän pitää hyväksyä ne harmaat päivät osaksi omaa kohtaloa – ne on tarkoitettu niin. Kun on poutaista ja aurinko paistaa kirkkaalta taivaalta – sekin on tarkoitettu niin. Yhdessä ne tekevät elämästä elämisen arvoisen. Elämässä on hyvä olla yhtälailla iloa ja surua, aurinkoa ja harmaita pilviä, muuten ei opi mitään. 

Nyt mä jään seuraamaan omasta ikkunastani tuota myrskyn etenemistä, palataan, hyvää yötä ihanat, xx