”Pahaa puhuvat ovat vain kateellisia”, sanoi eräs 86-vuotias
Tiedän ihmisiä, jotka ovat kateellisia minulle. Oikeastaan tunnen muutamia. He ovat niitä, joita olen pitänyt edes jollain tasolla (ainakin ennen) ystävinäni. En ainoastaan aavista että näin on, enkä ainoastaan tiedä heitä, vaan tunnen. Tai ainakin luulin tuntevani.
Mutta kun ei minulle tarvitse olla kateellinen eikä elämääni millään tavoin kadehtia,
haluaisin sanoa kaikille kovaan ääneen. En ole yhtään sen suurempi ihminen, en tee yhtään sen suurempia asioita kuin kukaan muukaan. En koe olevani ihminen, jolle edes voisi olla kateellinen. Mielestäni olen aivan samalla viivalla – vaikkakin jokaisen viivat taitavat olla erinäköisiä ja kulkevat eri suuntiin. Silti, olemme vain ihmisiä eikä mikään titteli määritä meitä ihmisinä. Tai, ei saisi määrittää. Ihminen tulee siksi, miksi haluaa. Ihminen opiskelee johtajaksi, jos niin haluaa. Mutta ennen kaikkea, tavallinen ihminen se johtajakin on.
mutta kun se on elämää, että täällä eletään ja ollaan kateellisia toinen toisillemme, totean lopuksi.
En ymmärrä – en ole koskaan ymmärtänyt – miksi kadehtia. Kateellisuuden tunnetta en ole koskaan ymmärtänyt. Miksi olla kateellinen ja tuhlata aikaa olemalla toiselle kateellinen? Ikään kuin menemällä kadehtimisen kautta osaksi jonkun toisen elämää; puhumalla ja pohtimalla sitä pahan kautta. Eikö olisi järkevintä keskittyä elämään sitä omaa elämää, juurikin keskittyä tekemään siitä sen omannäköisen?
Toivon, että ihmiset ymmärtäisivät, mitä yritän sanoa. Tiedän kuitenkin, että kaikki eivät ja aina on myös niitä, jotka eivät haluakaan ymmärtää. Ymmärrän myös, että ei ymmärretä tai haluta ymmärtää.
Voi olla, että kyseessä on elämäntyylini ja luonteenpiirteeni, jotka ärsyttävät. Tapa, miten puhun tai ehkä ulkoinen olemus. Ehkä kaikki edellä mainitut, vaikea sanoa ja turha edes tuollaisia miettiä. En ole aina tehnyt niitä ”oikeita valintoja”, eivätkä kaikki ole olleet niitä ”parhaita mahdollisia”, mutta niistä olen edes jotain oppinut. Esimerkiksi sen, kuinka toisen elämää on ihan turha kadehtia.
Olen joutunut alamäkeen – joskus alamäki on ollut pitkä ja tuntunut ikuisuudelta, ja joskus jopa olen kuvitellut kuuluvani sinne. Välillä on ollut sitä tasaista, tasapaksua elämää. Oikeastaan mitäänsanomatonta, mutta elämää sekin. Sitten on tullut ylämäkiä, kaikki on ollut tosi jees ja elämä tuntunut silkalta juhlalta. Unelmia on toteutunut ja mitä kaikkea. Ups and downs – mitä muuta elämä on? Elämä ei ole aina sitä ihanaa elämää, se on myös tosi paskaa. Minusta joskus jopa tuntuu, että se paskan ihana on enemmän ihanaa kuin se pelkkä ihana elämä.
Ei hyvää ilman pahaa, ei mitään ilman jotain.
Ihmisille tapahtuu asioita vähän niin kuin vahingossa. Sellaisia asioita, joita kullekin kuuluu tapahtua. Älä vertaa koskaan omaa elämääsi ystäväsi elämään. Olemme yksilöitä, yksin yhdessä tällä planeetalla. Yhdessä, ennen kaikkea.
Empatian takia tämä kaikki tietenkin kolahtaa. Se ihmisen pahansuopaisuus ja kateellisuus väistämättäkin pahoittaa aina silloin tällöin oman mielen.
Jos joku luonteenpiirre – mikä vain – toisessa ärsyttää, pitäisi osata sanoa se suoraan. Kohteliaasti, mutta suoraan. Helpompaa se olisi ihan kaikille. Myös siksi, että toisen ei tarvitsisi pohtia ylimääräisiä tai menettää yöunia. Ei esimerkiksi tarvitsisi miettiä ja kysyä itseltä lausetta; miksi me ei olla enää me.
Mitä olen tehnyt, kun et halua enää olla ystäväni? Miksi me ennen puhuimme paljon, mutta nyt niin vähän? Onko se etäisyys vai vain minä? Olenko tehnyt sinulle jotain, vaikka mielestäni olen vain ikävöinyt?
En minä ole mikään pyhimys, enkä halua että kukaan minua sellaiseksi kutsuu. Kukaan meistä ei ole täydellinen – täydellisyys on harhaa. Olen ehkä tiedostamattani loukannut elämäni aikana ihmisiä, mutta joskus on ollut myös pakko. Elämässä on tilanteita, jolloin on pakko loukata toisen tunteita, jotta itse pääsisi (surkeista) tilanteista yli tai niin, koska se on vain omaksi parhaaksi. Kannustan kuitenkin puhumaan asiat selviksi, vaikka se olisikin vaikeaa. Jokaisen meistä on joskus ajateltava sitä omaa parasta, eli itseään. Tämä ei tee ihmisestä pahaa eikä itsekästä, vaikka niin sanotusti itsekäs teko onkin. Terve itsekkyys on elinehto ja sitä kannattaa harjoitella, mikäli sitä ei jo hallitse. Terveellisesti itsekäs ihminen ei unohda itseään eikä unelmiaan.
Jos saisin päättää, niin me, eli yli 7 miljardia ihmistä, eläisimme tällä maapallolla sulassa sovussa. Mahtavaahan se olisi, kovin ideaalia, mutta tuskin koskaan mahdollista. Asian tekee kuitenkin helpommaksi se, että juuri sinä siellä, yrität olla edes astetta suvaitsevampi muita kohtaan ja sopeutua sinne, missä ikinä kuljetkin. Maassa maan tavalla, talossa sen talon tavoilla. Kunnioittaa ja arvostaa muita eläviä olentoja, heidän ja niiden tapojaan elää ja olla. Jokaisella hengittävällä olennolla on oma syklinsä ja sitä on kunnioitettava.
Kuulostanpa todella hipiltä. Kuitenkin.
Ketään ei ole pakko rakastaa tai ihailla, mutta elämä on vaan huomattavasti helpompaa, kun tulee toimeen ja sopeutuu sinne missä on. Jos on taas kiusaamistilanteita – kun esiintyy henkistä tai fyysistä väkivaltaa – niin pitää toimia heti, ei siis sopeutua ja odottaa sinne huomiseen, vaan toimia heti. Tilanne lähtee purkautumaan näin. Kiusaamistilanteisiin ei saa sopeutua eikä kiusaajaa kuulu sietää, sen toivottavasti tietää jokainen. Olisinpa itse ymmärtänyt tämän silloin neljä vuotta sitten.
Miellyttää ei kannata koskaan, siinä unohtaa tyystin itsensä. Toimeen kannattaa aina tulla, ihan kenen kanssa ja missä vain. Ja suunsa kannattaa aina avata, jos on jostain eri mieltä – vaikeneminen ja hiljaisuus on tavallaan myös vaarallista.
Kateellisia ihmisiä on ja heitä tulee aina olemaan. Heistä ei tarvitse välittää, heistä ei kuulu välittää. Ympäröi itsesi vain niillä ihmisillä, jotka aidosti kannustavat ja kuuntelevat sinua elämäsi varrella. Muista olla vastavuoroinen. Kateellisten puheet saattavat joskus kantautua omiin korviin, useinkin, mutta muista: se on vaan puheen sorinaa, heidän mielipiteitä – anna sen mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Unohda ja jatka omaa elämää, keskity siihen vielä tarmokkaammin ja uhkaavammin kuin koskaan aiemmin.
Ole uhkaava, sanoisinko. Ole uhkaava, vaikka olisitkin kiltti ja sydämellinen.
Koska on meissä niitä ymmärtäväisiäkin. Ihmisiä, jotka ovat aidosti onnellisia toisen puolesta, vaikka itse olisivatkin aivan hukassa oman elämän suhteen. On ihmisiä, jotka auttavat muita, vaikka tarvitsisivat juurikin itse sitä apua, olkapäätä. On sydämettömiä, mutta on myös niitä sydämellisiä. On myös hyvä muistaa, että jokaisella meistä on menneisyys – on haavoja, syviä tai edes niitä pintaraapaisuja, jotka voivat olla vielä auki. Käytös toista ihmistä kohtaan ei ole ehkä siksi aina sieltä kauniimmasta päästä. Pitää muistaa ymmärtää, yrittää ainakin.
”Mitä annat, sen myös saat”, mutta karman laki pätee vain aidosti sydämestä tulleista teoista. Vähän kuin vahingossa tapahtuneista. Ja on turha odottaa, että kun tänään avaat naapurin papalle oven, hän avaa huomenna sen sinulle. Ei se niin toimi. Hyvä tulee hyvän luo, paha taas pahan, ennen pitkää. Ei heti, mutta jonain päivänä. Kun on sen aika. Uskoakseni näin.
Ja niin kuin eräs 86-vuotias Rouva mattopyykillä eräänä kauniina elokuisena aamupäivänä minulle keskustelutuokion jälkeen totesi: ”pahaa puhuvat ovat vain kateellisia”. Niin kai se on.
Rauhaa ja rakkautta syyskuuhun,
xx Vilhelmiina