Elämisen hetket ovat juuri tässä ja nyt
Vielä pari vuotta sitten elin siinä ajatusmaailmassa, että koen elämisen tunteen – siis elän – vain, kun varaan ulkomaanmatkan ja poistun edes hetkeksi rajojen ulkopuolelle. Kun lähden niin kauas, että voisin unohtaa niin sanotusti sen oikean elämäni – arkeni – täällä Suomessa. Ja jotta lähtemällä kauas, osaisin nähdä taas lähelle. Että elämästä tulisi elämisen arvoista, se olisi ainoastaan elämisen arvoista, kun matkustan jonnekin muualle ja nimenomaan Suomen rajojen ulkopuolelle. En osannut arvostaa omaa kotimaatani, en osannut arvostaa edes omaa arkeani. Elämäni tuntui hyvältä vain, kun sain säästettyä niin paljon että pääsin varaamaan matkan – milloinkaan muulloin ei. Ja kun edelliseltä matkalta oli kotiuduttu, halusin lähteä taas. En halunnut elää arkea, vaikka se arkihan meidän elämää on.
Siinä välissä unohdin elää. Unohdin elää sitä arkea, nauttia arjesta ja niistä pienistä mutta niin suurista iloista, mitä tavallinen arkipäivä voi ihmiselle antaa. Oikeastaan, en osannut elää omaa arkeani – suoritin vain sitä. En tykännyt elämästäni, jos en ollut matkalla – jos en ollut siellä jossain muualla. Minulle matkailu oli elämä, se jokin elämää suurempi asia. On edelleenkin, mutta ei enää siinä mittakaavassa kuin ennen. Jos opiskelin, keskityin vain opiskeluun, enkä tehnyt juurikaan muuta. En edes käynyt ystävien kanssa baarissa tai missään juhlissa, vaikka pyydettiinkin. Jos kävin töissä, suoritin työpäiviäni, haalien samalla ylitöitä, enkä sitten todellakaan jaksanut työpäivien jälkeen tehdä mitään muuta. Yhteen aikaan en tehnyt muuta kuin töitä ja nukuin, ja kun ajattelee, menetin elämästä monta kaunista päivää sivu suun. Jos minulla oli vapaapäiviä tai siinä vaiheessa kun olin työtön, joko urheilin taukoamatta tai murehdin omaa työttömättömyyttäni kotona ja sitä, saisinko koskaan enää työminästäni kiinni. Työttömänä, vailla mitään, hukutin itseni pelonaiheeseen suruun, koska tietenkin pelkäsin etten saa enää mistään kiinni. Tahdoin vaan tehdä jotain, tahdoin suorittaa.
En osannut nauttia siitä vapaudesta, mitä minulla oli, kun en ollut kirjoilla missään – en koulussa, en työpaikassa. Kun minulla ei ollut hetkeen ns. velvollisuuksia. Vaikka juuri silloin minun olisi pitänyt nauttia, tehdä kaikkea muuta mahdollista, mitä vain. Varsinkin kehittää itseäni – ehkä jokseenkin tietämättäni kehityinkin niinä aikoina. Ihminen kun kehittyy joka päivä, ymmärtäen itsestään ja elämästä jotain uutta. Kai olin jotenkin jämähtänyt sinne suorittaja-minääni, enkä saanut sitä roolia minusta pois.
Nyt, 27 vuotiaana, osaan jo pysähtyä ja nähdä jokaisessa päivässä jotain, mitä en eilen nähnyt tai huomenna ehkä tule uudestaan näkemään. Osaan arvostaa, tiedostaa ja kokea tämän päivän juuri tänään. Osaan olla lähellä ja nähdä lähelle. Nähdä sen, mitä haluan ja mitä tarvitsen. Enää minun ei tarvitse lähteä sinne kauas, jotta osaisin nähdä tähän lähelle tai tuntisin sen elämisen tunteen. Osaan olla ja nauttia tästä. Jokaisesta päivästäni täällä. Ihailla, kuinka asiat ovat samallalailla mutta silti muuttuvia. Kuinka tietyt asiat on ja pysyy, mutta joihinkin asioihin voi vaikuttaa omalla toiminnallaan.
Enää en halua odottaa mitään tiettyä päivää, enkä laske päiviä mihinkään tiettyyn. Jos haluan, juon mehua viinilaseista. Jos haluan, punaan huuleni ja laitan kauniin mekon päälleni. Paras kuulemani lause tähän mennessä on ”jokainen päivä on juhlapäivä”. Koska niinhän se on. Noin elämästä kannattaakin ajatella. Nukkumaan mennessä on parempi olla tyytyväinen menneeseen päivään – silloin tietää, että on elänyt hetkessä ja nauttinut. Juhla on arjessa, arki saa olla yhtä juhlaa.
Pelkässä odottamisessa ei ole mitään järkeä. Hetkessä elämisessä taas on. Ihminen saattaa menettää jotain upeaa, jos ei osaa elää tätä päivää. Vaikka maailman parasta – myös hyvin motivoivaa – on, kun tietää, että jotain odottamisen arvoista siintää tulevaisuudessa,
mutta eihän unohdeta elää siinä välissä.
xx Vilhelmiina