Elokuu on mun lempikuu (ja muita kuulumisia)

Kesähän se vielä,
miksi ajatella että kesä on ohitse. Mikään ei ole vielä ohitse.

Minusta elokuu on paras kesäkuukausi. Elokuu on kesäkuukausi. On vielä lämmin, mutta on pimenevät illat. Kesäöiden valoisuus häviää taas hetkeksi, mutta kesä ei. Kesä tulee kuitenkin aina uudestaan. Sitä paitsi, talvea on ollut jo ikävä.

Ainahan on ikävä sitä, mitä ei juuri nyt ole. Ja mitä juuri nyt on, sen haluaisi muuttuvan.

Halusin tulla kirjoittamaan teille kuulumisiani (tai ainakin jotain senkaltaista), asioita, joita olen vältellyt pitkän tovin. Kuukaudet kuluvat niin nopeasti ja havahduin juuri, että olen ollut täällä läsnä viimeksi kesäkuussa. Vaikka vielä olisikin kesä, ollaan jo syksyn rajamailla. Sen tuntee kun ulkona lenkkeilee, se näkyy kun puiden lehdet vähitellen tippuvat. Karuin vuodenaika on tulossa, mutta olen valmis (taas kerran).

Asiat, jotka ehkä olivat ja joista sait pitää hetken kiinni, muuttavat muotoaan ja haihtuvat pois. On osattava luopua. On liian helppo päästää irti, liian vaikea taas pitää kiinni. Joskus oikean pitäisi antaa olla oikea, antaa se mahdollisuus pysyvyyteen. Kuinka se koskaan on mahdollista.

Alkava syksy. Ehkä se parhain aika kotoilla ja kirjoittaa sitä omaa elämäntarinaa vilttiin kääriytyneenä. Ulkona pauhaa myrskytuuli ja sadepisarat kolisevat ikkunaa vasten. Kotona on turvallista, kotona on ihan liian hyvä olla. Nu skal vi hygge os -mentaliteetti on täällä taas, ja siksi tein juuri lupauksen: haluan olla läsnä blogilleni.

Ja läsnä muutenkin.

Ne omat tuntemukset, tosin.

Mitä minulle pitäisi kuulua, itsekin pohdin että mitä sitä pitäisi. Välillä kaikki tuntuu todella oikealta ja sitten toisinaan todella väärältä. Hetket ovat hyviä niissä hetkissä kuin ne ovat, mutta asiat voisivat olla silti toisin. Minusta tämä maailmaa-hallitseva-pandemia vaivuttaa minut(kin) herkemmin siihen sekalaiseen ajatuskierteeseen, että asiat voisivat tosiaan olla toisin eikä minun elämä näyttäisi edes tältä jos asiat olisivat toisin. 

Ymmärtääkö kukaan. Ollaanko me kaikki vailla ymmärrystä, tarvitseeko meidän ymmärtää. Elämä tapahtuu koko ajan, mutta toisinaan se näyttää aivan liian elottomalta. Elottomalta ja pelottavalta. Jospa jättäisi median seuraamisen taas vähemmälle.

Ensinnäkin,
en kaipaa turvatoimia, turvavälejä, kasvomaskeja, suurien ihmismassojen välttelyä tai varovaisuutta olla ihmisten seurassa. Kaipaan sitä mitä joskus oli. Vapautta, ihan sitä tavallista huoletonta olemista. Well hell yes, kukapa ei, mutta haluan korostaa ja manifestoida asiaa entisestään, ehkä se sitten siitä. Onko sitä mitä joskus oli, onko sitä enää koskaan. Mikä on uusi normi ja milloin se lopulta alkaa.

On ihan älytöntä varoa, vältellä ja pelätä ihmisiä (noted: teen sitä kyllä itsekin). Mihin tämä maailma on menossa. Kyseenalaistavana ja kapinallisena ihmisenä tarvitsen faktaa, todisteita ja selkeyttä. Yksinkertaisuutta ympärilleni, jotta voisin ymmärtää.

Vielä jonain päivänä toivon eläväni muunkin kuin kysymysmerkin varassa.

On vain kovin mahdotonta ohjailla itse elämää, sillä elämä pikemminkin ohjailee meitä. Välillä ajattelen niinkin hippie-style, että olen vain pienen pieni tähti osana tätä isoa kokonaisuutta ja riittää, että loistan rakkaimmilleni. Minun ei tarvitse loistaa kirkkaimmin eikä edes kaikille, riittää että loistan rakkaimmilleni. Silloin olen riittävä, enkä koe ihmisenä riittämättömyyttä. Miten ihanaa on ollut oivaltaa tämä.

Yksinkertainen neuvo, jotta voisin tuntea olevani ihmisenä riittävä.

Ihminenhän tekee elämästään itse hyvää, jos niin haluaa. Pyrkimys siihen on monilla suuri, lopputulos monien asioiden summa. Ihminen on itse este itselleen, josta olen myös kovin tietoinen. Sen maagisen taidon haluan vielä oppia: olla estämästä itseäni toteuttamasta asioita, joita todella tahdon toteuttaa. Eihän ole järkeä elää muita miellyttäen, vaan itseä miellyttäen.

Oma elämä on sellainen your own thing. 

Kipeyspuuskissakin olen ollut, liekkö normaalia kipeilyä tai jotain muuta. Ruokahaluni ovat kadonneet, mutta varmasti palaavat takaisin kun on sen aika. Ruoka ei vaan maistu enää siltä miltä sen pitäisi maistua, ruoanlaitosta on puuttunut näinä päivinä ilo. Haaveilen olevani jonain päivänä se ihminen, jolle ruoka on nautinto, ei vaan energianlähde. Italian mama, haluan olla italian mama. Rakastan ruoanlaittoa, mutta kun sitä saisi tehdä muille eikä aina itselle. Yksinasumisessa on huonoja puolia, tämä varmasti niistä yksi. Ikävä sitä mitä joskus oli, mutta ehkä se taas on jonain päivänä.

Ristiriitaisia fiiliksiä. Miten sitä kelluukin ristiriitaisissa fiiliksissä ja kaukana siitä jostain hyvästä. Ihan kuin tämä ei olisi hyvää,

sitä hyvää elämää.

Voiko mihinkään enää luottaa, ainoa varmuus kun on epävarmuus. En ole aiemmin tuntenut näin vahvasti epävarmuutta kuin nyt. Tunne, joka on kuitenkin aina läsnä, oli elämäntilanne mikä hyvänsä. Tilannetta helpottaa kun,

puhuu, kirjoittaa, laulaa, tanssii, liikkuu ja hengittää.

Hengitä. Tee mitä tahansa, mutta tee sitä mikä auttaa parhaiten. Paniikkikohtauksenikin ovat jääneet, kun opin hengittämään ja ajattelemaan, että tämä on vain yksi huono hetki monien hyvien hetkien seassa. Hyviä hetkiä on aina enemmän. Välillä on vaikea luottaa mihinkään, mutta haluan luottaa tähän.

Mutta syksyn tuoma pimeys, sadepäivät ja -lenkit. Nämä epäselvät puhelimella otetut selfiet iltahämärässä. Näitä rakastan juuri nyt. Ja tähtitaivasta aina öisin.

Tämä vuodenaika voi olla uuden alku jos niin haluat. Rakkaudella,

Vilhelmiina