Hukassa

Olen positiivinen ihminen, tiedän sen itse ja niin minun läheisetkin. Hymyilen ja nauran paljon, minut saa helposti nauramaan ja onnenkyyneleet valumaan silmäkulmista. Positiivisuus on minulle ominainen piirre ja elämäni kietoutuu suureksi osaksi niiden ajatusten ympärille.

Mutta kun kaikessa, kaikilla, on se toinen puoli. Synkkyys kolkuttaa joskus ovea ja vahingossa avaan oveni raolleen, että se pääsee sisään. Kaikki ikävät muistot ja synkät ajatukset valtaavat mielen, ja tuntuu, ettei mistään tule mitään eikä koskaan ole tullakseen. Kaikki on mahdotonta, oma elämä tuntuu mahdottomalta. Ahdistaa niin, että on vaikea hengittää. Ei tiedä mitä tehdä, olla siinä mielentilassa vai yrittää väkisin siitä pois. Puhua vai olla puhumatta, kumpi oikeasti auttaa?

Kun uppoutuu liikaa omiin ajatuksiin, oman mielen syövereihin, on sieltä joskus vaikea päästä pois. Vaikka siellä asuu luovuus, siellä asuu myös ajatuksia menneisyydestä. Kaikilla niitä on, hyviä ja huonoja, vähissä tai suurissa määrin. Joskus mikä normaalisti auttaisi, ei auta; ei ulkoilu, ei puhuminen ja toisen olkapäätä vasten itkeminen, ei mikään mieluinen. Ja musiikinkin kuuntelu saattaa vaan pahentaa, sillä musiikki ja etenkin kappaleiden lyriikat aiheuttavat vahvan tunnereaktion ja vievät sinut syvemmälle ajatuksiin upottaakseen sinut sinne.

Olla tässä sitten. ”Kyllä se siitä” – lause, jonka kuulen usein, ja jonka yritän sisäistää ymmärtäen sen tarkoituksen. Kyllä tämä tästä.

xx Vilhelmiina