Ihmiseltä ihmiselle
Uusia ihmisiä tupsahtelee elämäämme lähes päivittäin. Usein aivan yllättäen – saatat törmätä ihanaan ihmiseen kaupan kassalla, jonka kanssa klikkaa, ja josta myöhemmin tulee ystäväsi. Elämäämme tupsahtelevat ihmiset voidaan jakaa (aika brutaalisti) kahteen kategoriaan – heihin, joiden kanssa klikkaa oitis ihan kuin oltaisiin aina tunnettu ja niihin, joiden kanssa on alusta asti ilmassa jonkinmoinen jännite, kitka tai sensellainen.
Onko kenelläkään samoja fiiliksiä?
Kutsun sielunsiskoiksi sellaisia ihmisiä, joiden kanssa on alusta asti todella helppo olla. Joiden kanssa on vaan sellainen automaattinen yhteys. Sellaisten ihmisten kanssa olemassaoloani tai elämääni ei tarvitse selitellä, pystyy olla vain kyseenalaistamatta yhtään mitään. Vaikka meillä ei välttämättä ole samoja mielipiteitä asioista – eikä kuulu ollakaan, yksilöitä kun kaikki olemme – tajuamme toisen pointin ilman ristiriitoja ja osaamme todellakin arvostaa toisen mielipidettä, osaamme kuunnella, kunnioittaa ja ymmärtää myös ne eriävät näkökulmat. Meillä saattaa olla taustalla yhteisiä tekijöitä ja paljon yhteisiä kiinnostuksen kohteita, mutta se ei ole oleellisinta. Oleellista on, että kohtalo on antanut meidän löytää toisemme. Kyllä, uskon kohtaloon – se määrittää jossain määrin elämäämme – ja olen satavarma siitä, että kohtalo on pelissä näiden elämääsi tupsahtaneiden sielunsiskojen tai -veljien kanssa. Uskon siihen, että meidät on tarkoitettu kohtaamaan, jotta oppisimme toisistamme ja elämästä jotain yhdessä eläen. Uudesta tälläisestä tuttavuudesta saattaa kehkeytyä aika nopeastikin uusi, syvä ystävyyssuhde.
Koskaan ei ole liian myöhäistä löytää hyviä ystäviä ympärilleen.
Sitten on ne, joiden kanssa on sitä kitkaa, jännitettä – jokin este välillämme. Olen aina miettinyt, miksi joidenkin kanssa on vaan niin vaikea saada minkäänlaista yhteyttä? Miksi joidenkin kanssa on vaan niin epämukava olla? Voimme vaihtaa sanan tai pari, mutta siihen se yleensä jää. Joskus se jää pelkkään hymyyn. Keskustelunaiheita ei riitä tai niitä ei vaan synny, tai ehkei ole edes mielenkiintoa keskustella. Ei edes säästä. Tämä jännite estää toistemme lähentymisen – hankaloittaa ystävyyssuhteen luomisen. Ei siinä, ei kaikkien kanssa tarvitse ystävystyä tai tehdä edes tuttavuutta liiemmin, mutta tuntuu harmilliselta kun joidenkin kanssa ei vaan klikkaa. Olenkin asennoitunut siihen lopputulokseen, että se on tarkoitettu niin – meillä ei klikkaa sen takia, koska meidän ei kuulu olla ystäviä tai meistä ei koskaan tule sellaisia. Toisaalta, ajankohta ja elämäntilannekin saattaa vaikuttaa – voin törmätä tälläiseen ihmiseen muutaman (kymmenen) vuoden päästä huomaten, ettei sitä kitkaa välillämme enää olekaan.
Koskaan ei saisi sanoa ”ei koskaan” – tuon lauseen olen sanonut monesti, ja törmännyt juuri niihin asioihin, joille olen sanonut ”en koskaan.”
Olen todennut, että kaikkien kanssa ei tarvitse ystävystyä, viettää aikaa tai välttämättä tulla toimeenkaan, mutta ystävällinen pitää olla ihan jokaiselle. Ystävällisyys ei ainoastaan kumpua hyvästä sydämestä, vaan se on jokaisen ihmisen velvollisuus – jos ystävällisyyttä ei olisi tai sitä ei kukaan viljelisi ympäriinsä, millainen tämä yhteiskunta olisi? Ilman ystävällisiä sanoja, kohteliaisuuksia ja niitä hymyn pilkahduksia ei pitkälle pötkitä, ei vaikka kuinka yritettäisiin.
Jo pelkkä hymy tuntemattomalle vastaantulijalle saattaa pelastaa hänen päivän. Joskus jopa elämänkin.
xx Vilhelmiina