Ikävä jää

Sanokaa mulle, että lähdössä voi olla jotain hyvääkin. Sanokaa, että lähtö voi olla hyvä asia, sellainen,

iloinen, onnellinen, täynnä naurua oleva. Riemukas ja mahtava. Iloinen, ennen kaikkea.

Sanokaa, että edessä on jotain paljon parempaa ja ihanampaa, ja että kaikki menee lopulta hyvin. Että ei tarvitse huolehtia ja ikävöidä takaisin, vaan voi huoletta kulkea kohti tulevaisuutta, iloisena, onnellisena.

Sanokaa, että ei tarvitse itkeä, vaan voi nauraa. Nauraa ihan vain, koska kaikki on hyvin.

Olen muuttamassa, mutta vailla tietoa siitä, että minne. Miksi pitäisi tietääkään, ei pidäkään.

Antaa mennä vaan.

Mulla on ollut todella ihanat vuodet täällä Lapissa, en vaihtaisi ainuttakaan päivää pois. En edes niitä vaikeimpia päiviä, sellaisia kasvun hetkiä. Olen kasvanut ihmisenä, minusta on muodostunut parempi minä täällä. Taidan olla todella onnellinen heistä, uusista elämäni ihmisistä, jotka ovat halunneet jakaa hetkiä kanssani (olette auttaneet minua ymmärtämään erinäisiä asioita ja omalta osaltanne kasvattaneet minua). Ja jo tämä kaikki kaukana asuminen rakkaistani, jotka suurimmaksi osakseen asuvat ”etelässä”, kasvattaa tällaista alati itsenäistyvää nuorta naista paljon. Ikävöinyt olen, ai kamala kun olenkin. Ikävöinti tuskin koskaan loppuu. Ainahan ikävä on, jonnekin tai jotakuta kohtaan, paikasta tai ajasta riippumatta.

Ikävä tulee, ikävä on ja ikävä jää.

Haaveilin Lapissa asumisesta jo teinityttönä, ja sittemmin tämä haave toteutui. Olen tähän mennessä saanut kokea ihania aikoja Sirkan kylässä (Levi) kuin sitten täällä Meri-Lapissa, Torniossa. Muuallakin toki, mutta hetkellisesti vain. Suomen Lappi on ihmeellinen paikka, edelleen mystinen, vaikka koen jo vahvempaa tuttavuutta tämän paikan kanssa kuin milloinkaan aiemmin. Olen tuntenut kuuluvuutta tänne, ihan kuin olisin ollut täällä aina. Olen ollut yhtä ja sitten taas en. Minulla on ollut hyvä. Ja olen hykerrellyt onnesta, äärimmäisen paljonkin. Tämä unelmani asumisesta täällä toteutui, vaikka mitään en ollut koskaan suunnitellut. Muutin tänne ihan sattuman kautta, yhtäkkiä, ikään kuin vahingossa. Elämä taitaa olla parasta, kun se on täynnä vahinkoja.

Mutta, kunpa elämä olisi vähän helpompaa, sellaista, ettei tarvitsisi luopua mistään jo rakkaaksi muodostuneesta. Elämä kun vaan on saamista ja sitten sitä luopumista. Jatkuvaa saapumista ja lähtemistä. Kiertokulkua. Ehkä mun elämää ei ole tehty yhteen paikkaan. Tai jos on, en siitä vielä tiedä.

Kuka tietää.

Samalla kun haluaisin lähteä, haluaisin myös jäädä. Mutta ehkä lähden nyt ja palaan jonain päivänä takaisin. Aina voi palata takaisin, mikä jo ajatuksena helpottaa tätä kaikkea tämänhetkistä. Onneksi jotkut asiat elämässä ovat pysyviä. Onneksi.

(Miksi Spotify alkoi soittamaan Mobyn kappaletta Why does my heart feel so bad, juuri kun aloin pakkailemaan tavaroitani? Mistä kummasta soittolistakin tietää tämänhetkisen tunnetilani.)

Sanokaa, miksi tämä tuntuu aina niin pahalta. Muutto. Lähteä jostain, palata johonkin. Mennä ja tulla, vaikka se on ihmiselle ihan luontaista. Tunnesiteet, miksi ne muodostuvat aina niihin paikkoihin, joissa saa asua. Ehkä sinne seuraavaankin, jonne menen. Tai oikeastaan, miksi minä annan sen tapahtua – annan palan sydämestäni ja jätän sen johonkin, tai jollekin. Osaisinpa olla välittämättä, ainakin välillä tätä todella toivon. Huonoin lopputuloksin. Välitän aina, ja aivan liikaa.

Mun mielessä pyörii jatkuvasti lauseet: ”mun sydämeni tänne jää, aina asuinpaikalleen, kun aika on mun mennä pois.” Koska siltä musta nyt vaan tuntuu kun pakkaan korkokengät jalassa tavaroitani jättimäisiin kestokasseihin.

Sanokaa, ettei mun tarvitse itkeä enää, kun nyt tuntuu vahvasti siltä, etten osaa mitään muutakaan.

(Tai sitten tämä on vain sitä naisille ominaista. Ehkä syytän hormoneja.)

xx Vilhelmiina