Jonain päivänä

On ihana ajatella, että jonain päivänä löydän uudestaan blogini ja kirjoitukseni, ja luen ne läpi.

On ihana ajatella, että liikutun, samaistun ja en samaistu, ihmettelen ja ymmärrän miksi olen kirjoittanut näitä ajatuksiani tänne, ja vielä julkisesti. Minusta ei ole ollenkaan noloa tai erikoista, jos haluaa kirjoittaa julkisesti omaa päiväkirjaansa tai yleisiä ajatuksia – kuten ei ole artistienkaan kohdalla, jotka sanoittavat omat tunteensa kappaleisiin ja laulavat niitä monia vuosia jatkaen, julkisesti, suuriakin suurimmille yleisömassoille.

Laulut ja kirjoitukset jäävät maailmaan, soiden täällä ainiaan.

Tiedän, tai vähän aavistelen, että jonain päivänä jätän tämän blogin ja kirjoitukseni tänne, ihan vain jättääkseeni ne. Varmaan siksi, että elämäntilanne, tai siksi, että kiinnostus kirjoittamista kohtaan hiipuu. En usko että vielä, mutta joskus ja aivan varmasti.

Kiinnostuksen kohteet muuttuvat, ihminen kasvaa aina jostain pois ja lähtee kulkemaan kohti jotain uutta. Siten vanhat harrastukset jäävät, mutta tavallaan eivät – aina ne on, pysyy jossain alitajunnassa ja sydämessä, mutta niitä ei jaksa tai halua ylläpitää. Koska tilalle tulee jotain muuta, mikä muuttaa elämää tai ihmistä itsessään.

Yhtä muuttumista.

Odotan sitä päivää, kun ajattelin jotain ihmetellen ja siitä piti kirjoittaa. Sitä päivää, kun minulla oli joku ajatus, mikä piti pukea sanoiksi ja antaa teidän muiden päätellä mitä minä sillä tarkoitin. Sitä päivää, kun nuo ajatukset haihtuivat ja kasvoin niistä ulos, etteivät ne painaneet mieltäni enää niin, että ne olivat mennäkseen lopulta pois. Sinä päivänä taidan olla jo tarpeeksi kypsä ymmärtämään elämää, tai ainakin niin, että ihan kaikki asiat eivät paina enää, että niistä on osannut päästää irti ja osaa vastaisuudessakin.

Ihminen ei ole koskaan valmis, nuoruuden ei tarvitse koskaan loppua, mutta aikuistumista tapahtuu jatkuen aina sinne vanhuuteen. Ja vaikka olen ollut jo tovin aikuinen, en halua mieltää itseäni miksikään, koska haluan olla vain ihminen, joka on elämässä yhtä ihmiselämän mittaista elämää. Nuoruus minussa pysyy aina, siitäkin huolimatta miltä kasvoni näyttää tai kuinka hiukseni muuttuvat. Ulkokuorella ei niin väliä, sydämellä kylläkin.

Ihmisiä meistä jokainen.

Ja tämän kirjoitin viidessätoista minuutissa, yhtäkkiä, kun ymmärsin että kaikki on mennyt juuri niin kuin pitikin.

Rakkautta syksyynne ja pidetään huolta,

Vilhelmiina