Koti-ikävä tai ikävä omaan kotiin
Oh ma belle maison, mon ex belle maison.
Tasan vuosi sitten ikuistin tämän kuvan silloisesta asunnostani. Se oli ihana koti, jota minulla ei enää ole. Se on nyt jollain toisella yhtä onnekkaalla.
Älä jää kiinni paikkoihin, älä jää kiinni ihmisiin, sanotaan. Missä piilee totuus, mutta jotenkin ikävällä tavalla. Jos jää kiinni sellaiseen, mikä ei tunnukaan omalta (vaikka kovasti niin haluaisi ja kaikkensa yrittäisi), ei pääse etenemään. Eteenpäin on jokaisen kuitenkin mentävä: jos jää, ei pääse itse etenemään.
Minulle koti on aina muuttuva ja luova projekti, ja voi että, kuinka useasti tuossakin asunnossa muutin sisustustani sen vuoden aikana. En juurikaan ostanut mitään uutta, käytin vanhoja tavaroitani (joita niitäkään minulla ei enää ole, myin lähes kaikki pois viimeisimmän muuton yhteydessä) hyödyksi: siirsin niiden paikkoja, edes takaisin, sinne ja tänne. Uutena ostin kynttilöitä ja viherkasveja, tietenkin (vaikka niitäkin löysin loppujenlopuksi kirpputorilta). Ja sohvan, koska tarvitsin sohvan ja tarvitsin vieraille pehmeän paikan missä nukkua. Tykästyin vaaleanpunaiseen sohvaani koska se oli niin, no, vaaleanpunainen, ja erilainen. Tällä hetkellä unelmoin tummanvihreästä sohvasta ja muutenkin tummista sävyistä sisustuksessa. Riippuu tosin minkälainen seuraava kotini tulee olemaan (tyyliltään jne.), ja että sopiiko sinne tummanpuhuva sisustus. Olen aika tarkka näissä.
Tykkään sisustella: tykkään kokeilla ja mallailla ja nähdä asiat eri näkökulmista. Asiat ja paikat (tai tavarat) näyttävät heti erilaiselle kun niitä osaa muuttaa tai uudistaa. Sitten olo on taas kauttaaltaan jotenkin puhdas, puhdistautunut, freesi.
Uudet materialistiset hankinnat ovat minulle vain välttämätön paha, joita pitää ostaa mikäli mistään ei tunnu löytyvän sitä haluamaa kierrätettynä. Usein asioita ja tavaroita voi myös itse tehdä (olisipa minulla vain joku paja tai iso tila, jossa askarrella). Kierrätetyt, itsetehdyt, lahjaksi saadut (mutta kysykää please ennen kuin ostatte ihan mitä vain), löydetyt tai matkoilta hankitut asiat omaavat mielestäni erilaisen tunnemaailman kuin täysin uutena kaupasta hankitut. Niillä on usein se jokin tarina takanaan, mutta myös arvo ja tunne: ne ovat kuin aarteita tällaiselle aarteenmetsästäjälle. Asioita, joilla on tarina, niitä minä rakastan. Ja sellaista materiaa haluan ja toivon kotiinikin.
Jos kodissa näkyy ihmisen persoona ja sen pystyy jotenkin heti sieltä aistimaan, sellainen koti on mielestäni täydellinen koti. Toivon, että saan taas joskus asua kodissa, joka on enemmän kuin paikka tai tila tai huone. Niin että siellä näkyy persoonani ja se on myös aistittavissa.
Minun edellinen koti oli enemmän tunne kuin paikka, tai ehkä se oli niitä molempia. Se jostain syystä vaan oli: se ei ollut vaan hyvä, se tuntui hyvältä. Mutta, että siellä oli hyvä olla. Sieltä oli hyvä lähteä ja sinne oli hyvä palata. Siellä oli hyvä nukkua, yksin ja yhdessä, siellä oli hyvä tanssia, yksin ja yhdessä. Nauraa, itkeä, ja kaikkea maan ja taivaan väliltä.
Minulla taitaa olla koti-ikävä, oikeastaan ikävä omaan kotiin.
Toivon (ja tahdon) löytäväni paikan, josta en halua koskaan muuttaa. Kodin, jonne juurrun ja jossa olen onnellinen ja jossa saan viettää elämäni tärkeimmät hetket. Kodin, mistä on hyvä lähteä aina vähän seikkailemaan mutta minne tulee niin ikävä että sinne haluaa palata takaisin.
Sellainen smultronstället, tiedättehän, oma mansikkapaikka.
Toivomus on nyt tehty (finger crossed) ja kolikon heitin kaivoon. Odotan vielä tähdenlentoa ja sitten toivon uudestaan,
Vilhelmiina