Mitäköhän ja miksiköhän

Mitäköhän on tapahtunut, kun pyöräily on parasta ja olen siihen täysin hurahtanut, ja että tämän kevään ja kesän kohokohtia ovat olleet päättömät retket sinisellä pyörälläni,

sillä samalla taivaansinisellä,

millä olen polkenut koulumatkoja jo ala-asteelta lähtien, ja mistä en ole halunnut vieläkään luopua tai edes vaihtaa uudempaan.

Paranisiko se vaihtamalla tai olisiko parempi vaihtaa ja uudistaa, enpä usko, kun minusta tuntuu että kaikki vaan paranee vanhetessaan.

Jopa tuo melkein kaksikymmentä vuotta vanha pyöräni (ei ihan mutta noin).

Niin kuin monen aspektin tai objektin kanssa: aika kutakuinkin parantaa, ja asiat ja ihmiset ja elämä parantuu,

vanhetessaan.

Mikä siinä onkin että se menee niin.

Mutta jos näyttää ettei: on ok muuttaa toimintamallia, on ok muuttaa ajatusmallia, on enemmän kuin ok muuttaa asioita hitusen parempaan tai siihen toiseen suuntaan. Pyöräni kohdalla en kuitenkaan koe niin. Se saa vielä olla ja pysyä, olla pysyvä. Minun ihana oma, ja ainoa, kulkuvälineeni.

Myös että miksi edelleen toivon jonain päivänä asuvani kaupungissa, pikemminkin maassa, jossa pyöräily on autoiluakin normimpaa,

sulautuisin niin hyvin sellaisiin ympyröihin. Kokisin olevani yhtä, jotenkin yhteenkuuluva, kuin kotona. Kukaan tuskin pääsisi ihmettelemään: miksi et omista autoa, miten sinulla ei ole autoa. (Ei ole, ei tule: suosin omia jalkojani, niin kauan kun ne kantavat ja julkisia, niin kauan kun ne kulkevat.)

Siksi esimerkiksi Köpis, Kööpenhamina, Copenhagen, København. Viimeisten tietojen mukaan sinne pääsee taas matkustamaan,

sinne siis. Uskaltaako jo.

Kun minulle riittää vähä, mutta tavallaan ja toiselta kantilta katsottuna, ei. Nyt on ihan hyvä olla tässä, on ollut oikeastaan, mutta elämä tässä ja täällä ei ole minun elämääni, vaan jotain outoa ja omituiselta tuntuvaa, koska keväällä jäin ja koska pakotettiinkin jäämään.

Pysähtymään. Olemaan. Turvautumaan, ja pitämään itseni ja muut turvassa.

Tällä hetkellä en olisi täällä, jos kevät olisi ollut sellainen normaali mitä aika tai jokin osa elämää oli ennen tätä kevättä. Mutta hyvin ihminen sulautuu, onhan ihminen uudistuva olento.

Ihan hyvä ei vaan ole ihan hyvä, ei tarpeeksi, ei aina. Ihan hyvä ei vaan aina riitä. Yksinkertaisesti sanottuna.

Kun yrittää asennoitua tänne, mutta se ei onnistu tai ole onnistunut. Olen kyllä yrittänyt ja välillä ollut tosi hyvillä mielin ja tyytyväinen, ja luullutkin samalla kaikkea,

mutta kaipaus, se on edelleen suurta ja suurempaa kuin tämä. Kuin mikään.

Onneksi asiat ovat ajautuneet uomiinsa ja jäsentyneet ja mietintätaukoni alkaa olla jo loppuun mietitty, ainakin jotenkuten. Suht. Tutkinnon saadessani loppuun haluan löytää työn, joka vastaa arvomaailmaani ja haastaa minua ja joka voi löytyä sitten ihan mistä vain. Täältä tai tuolta, kotimaasta tai kauempaa. Mistä tiedän, en tiedä, mutta tiedän, että jostain.

Katsotaan uudelleen vuoden päästä, katsotaan, siinä sanassa on hyvä pitäytyä.

Kuten aina: maailma on pelkkiä mahdollisuuksia täynnä.

Kun tähänastinen kesä, alkukesä, on ollut hyvä ellei täydellinen, ja ihan vaan ollut,

mieleenpainuva.

Ja saanut minut hymyilemään ihan joka päivä. Ihanjokapäivä.

Joka aamu ja joka päivä ja joka ilta ja joka yö: olen hymyillyt. Mutta ilman syytä. Onnellinen? Jotain sellaista.

Kun kesämieli pehmittyy tai kun kesä tekee mielelle sen, että sitä alkaa kuvitella kaikenlaista: esimerkiksi että haluan oppia purjehtimaan,

sillä rakastan merta ja vettä ja kaikkea mereen ja veteen liittyvää,

ja tänään sanoin sen jopa ääneen, että

minusta tulee purjehtija.

Enkä vain itselleni vaan kahdelle muulle ihmiselle siinä vieressäni. Ja nyt mietin, perunko sanani vai pidänkö lupaukseni. Jos perun sanani, näytänkö tyhmältä, entä jos pidän lupauksen, toteutanko sen oikeasti.

Vastaisuudessa voisin olla uumoilematta ihan liikaa ja ihan liikaa kaikenlaista. Ja painaa hatun tiukasti päähän hellepäivinä. Mutta toisaalta, haaveilu on parhain keino lievittää tylsyydentunteita. Niitä kun välillä aaltoillen tulee, vaikka tylsyys on vain ihmisen keksimää ((jotain)).

Silti mietin: miltäköhän tuntuisi purjehtia merellä yksin, olisikohan se tällaiselle yksinviihtyvälle ihan kamalan ihanaa vai kuitenkin ihan kamalaa?

(Kesä ja kesäinen Päijänne on ihana kun se saa ajattelemaan tämänkaltaisia. Pelottaa että mitä seuraavaksi, aina kun kuitenkin jotain.)

Kaikki on tosin vielä aivan mahdollista. Kaikki on.

Tällä hetkellä, tänä iltana, kesäkuun viimeisenä maanantaina,

istun tässä puisella penkillä järven rannalla, paikkakunnalla joka ei ole koskaan huutanut nimeäni, puistossa jonka nimeä en vieläkään tiedä,

kaupungissa, josta on ollut aina hyvä lähteä, kaupungissa, johon on ollut ihan kiva palata,

ja juuri nyt raikas tuuli puhaltaa sen epätavallisen ja hieman piinaavankin hellejakson jälkeen, nostaen hameen helmoja, viilentäen ajatuksia,

ikään kuin todetakseen: onpa vapauttavaa.

Mutta miksiköhän,

Vilhelmiina

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa