Niitä kauniita elämän hetkiä
Kun toteat yhdessä naapurin Rouvan (hän ei kanna oikeasti tuota titteliä, mutta en halua puhua täällä nimillä) kanssa, että hitto, meillä siintää Tornion komeimmat maisemat ikkunoistamme. (Going to miss this so badly.)
Tämä huojentuneen onnellinen olo juuri nyt, sellainen sanoinkuvailemattoman jännä. Olen saanut myytyä viikossa kaikki tavarat (paitsi arvoesineet ja ne tärkeimmät) ja tienattua jo lähes neljäsataa euroa (ihmettelen vaan, missä vaiheessa olen ostanut noin paljon tavaraa tai miten sitä kertyi näiden parin vuoden aikana noinkin paljon, okei osa on Jyväskylän vuosiltani). Nyt minulla on sellainen kumman kevyt, lennokas olo. Vapautunut. Olen tavaraton, mutta en rahaton (hah!). Taas tuli sellainen olo, että mihin tavaroita oikeastaan tarvitsee. No, tulen kyllä tarvitsemaan jatkossakin (peili ja sänky pitää olla aina), mutta liika on liikaa (ainakin sellainen liika, kuten esimerkiksi miksi omistin kolme pullonavaajaa ja raastimen, jota en koskaan käyttänyt).
Kuinka ihania ihmisiä tapaa samalla kun myy tavaroita, tai siis, kuinka iloinen olo tulee, kun tavaroideni uudet omistajat laittavat vielä jälkikäteen viestiä, ja kiittävät hyvistä kaupoista ja kuinka tyytyväisiä he ovat ostamistaan tavaroista. Minun ex-tavaroillani on siis hyvät uudet kodit (ah pistää ihan iloksi!). On ihana nähdä tämä onnistuneen kaupanteon meininki, se, että sekä myyjä että ostaja ovat tyytyväisiä (eli kun tunne on molemminpuolinen). Minun on hyvä, ja koen olevani merkityksellinen, kun olen saanut edes yhden ihmisen päivässä hymyilemään (vaikka sitten sen perheenäidin, joka haki minulta 17 vaateripustinta muutama päivä sitten).
Siksi taas muistutan, että kukaan ei ole yksin tällä maapallolla, ei, vaikka siltä tuntuisi. Me ollaan täällä yhdessä, jokainen meistä toteuttamassa vaan sitä omaa elämää (ja joskus kahden ennestään tuntemattoman ihmisen polut voi kietoutua yhteen, ja se kaikki voi tapahtua yhden päivän aikana). Kaikki on aina itsestä kiinni, esimerkiksi kaikki se, miten uusiin ihmisiin tutustutaan eli kun lähdetään sinne ”ihmisten ilmoille” (kotoa ei tule kukaan hakemaan eli rohkeutta se tietenkin vaatii, mutta jokaisessa meissä asuu se rohkea minä, olen siitä varma, sillä en minäkään ole ollut aina rohkea). Joskus asioita voi kuitenkin tapahtua vahingossa, siksi uskon myös tarkoitukseen (kaikella on tarkoitus jne).
Samalla tajuta se, että ihmiset muistavat oikeastaan vain yhden asian kanssaihmisistä (eli tapaamistaan ihmisistä) elämän varrella, sen, millaiseksi sait heidät tuntemaan itsensä, kun he olivat seurassasi. Sanoilla ja teoilla ei ole siinä kohtaa merkitystä (eli ihan sama vaikka joku olisi rakentanut mahtavan pilvenpiirtäjän, se on toissijaista ja usein myös mitäänsanomatonta). Ihmiset ovat tunne-eläjiä, tunne-olentoja, ja me muistamme ikuisesti asiat (iloiset ja ikävät) tunteidemme kautta. Meitä ohjaa vahvasti tunteet, vaikka tekisimme osan ratkaisuista järjen ääntä kuunnellen. Millaisen fiiliksen sinä jätit lähtiessäsi – lannistitko vai kannustitko elämään?
Se fiilistely, mitä tehdään (siis no, minä ainakin teen) aina ennen kun muutetaan paikkakunnalta pois – vielä pitää kulkea ja on pakko nähdä ne reitit, jotka ovat muodostuneet täällä ikään kuin omiksi. Nimeäisin sen sellaiseksi hyvästienjätöksi. On pakko, pakko, pakko käydä vielä tuolla ja nähdä se paikka (okei, Seskaröön en enää taida pyöräillä, koska kylmä ja pimeys). On jokseenkin helpompi jättää paikka, kun on sanonut heipat myös niille rakkaille paikoille, sellaisille muistorikkaille (en todellakaan tiedä teistä, mutta minä harrastan tätä aina poismuuttaessani jostain). Kai tämä on vähän samaa, mitä tehdään, kun muutetaan täysin uudelle paikkakunnalle – ihmetellään ja fiilistellään kaikkea uutta, sitä vielä-niin-tuntematonta asuinympäristöä. Olen huomannut, että lähtiessä sitä myös ihmetellään (olenko tosiaan asunut täällä, vau, näyttääkö täällä todella näin kauniilta) ja fiilistellään (”I got a feeling” ja sitten vaan kuljetaan hymyssä suin, ja moikkaillaan niille tuntemattomillekin, joista loppujenlopuksi tulee tuttuja).
Ja sitten se, kun niistä tuntemattomista tulee niitä tuttuja. Ikuinen ihmettelyn aihe omalla kohdallani on se, miten kaikki iäkkäämmät naiset ja miehet (puhun reippaasti yli +60 vuotiaista) haluavat tulla puhumaan kanssani (ja miten hyvin bondaan heidän kanssa). Ihan kun olisin tehty heitä varten (olenko sielultani siis vanha, vai vaan tällainen nuori, joka tietää, että vanhemmissa ihmisissä piilee viisaus?). Luulen sen juontavan juurta kuitenkin omista isovanhemmistani, he kun kaikki ovat jo nukkuneet pois. Siksi kai minä tykkään olla iäkkäämpien ihmisten seurassa ja kuunnella (samalla arvostaen) heitä, ja mielelläni pysähdyn kuuntelemaan kadullakin vaikka olisin kuinka kiireinen.
Kun olet iltalenkillä, on pimeää, katsot tähtitaivasta ja yhtäkkiä alkaa satamaan lunta. Eli kun on todella onnellinen siitä, että on saanut asua näin upeassa paikassa ja kokea talven kauneuden, sen ihka oikean talven. Revontulet ovat loistaneet melkein jokaisella iltalenkillä talvisin (olen sellainen taivaallekuikuilija, no, ehkä se tiedetäänkin jo). Onneksi meillä on Suomen Lappi (jossa ne neljä vuodenaikaa todella toteutuvat), ja kunpa se pysyisi aina yhtä kauniina ja sellaisena kuin se nyt on.
Yhtäkkiä muistin vuoden 2015, kun olin katsomassa Sunrise Avenuen konserttia, ja sen hetken, kun minä, äitini ja tätini huudettiin Fairytale gone bad -biisin tahtiin (ja kuinka sinä iltana skumppa nousi pahasti päähän). Kai se on vähän niin, että ”out of my life, out of my mind.” Joskus satu on pelkkää satua, ja jäljelle jää vain tämä todellisuus.
xx Vilhelmiina