On taas aika minimalistaa

Minulle tuli noin viikko sitten älytön tarve myydä tavaroitani ja laittaa osa kiertoon. Muutaman tavaran olen jo ehtinyt myydä ja ilmaiseksikin olen lahjoittanut. Aina kun lahjoittaa jotain ilmaiseksi, huomaa sen onnen ja ilon määrän vastaanottajassa. Hämmästyin  myös kuinka hyvin Facebook-kirppis edelleen toimii. Vaikka oh-so-sweet-old-FB taitaa olla muuten jo aika antiikkinen, mutta kirppistely siellä toimii edelleen. Se jos mikä on todella mah-ta-vaa.

Tällä hetkellä kotiani koristaa kaksi viherkasvia (kolmas tulossa, niin rikkoutuu tämä parillinen määrä), iso lattiapeili, kasa kirjoja, lasinen työpöytä, jakkara ja sänky. Sänkyyni tarvitsen tosin pari tyynyä ja uuden peiton, koska sänky on minulle kaikki kaikessa. Sängyn pitää olla muhkea ja houkutteleva. Millään muulla ei oikeastaan ole väliä, sängyn pitää olla aina vaan houkutteleva. Niin on hyvät unetkin taattu.

Mutta siihen minimalistisuuteen. Rakastan järjestelmällisyyttä, siistiä ympäristöä ja sitä, että näen kaiken tarvittavan – ja siksi rakastan kodissani selkeyttä. En kaipaa avattavia kaappeja tai lipastoja, jotka kätkisivät sisäänsä vain kaikenmaailman rojut. Haluan, että tavarani ovat näkyvillä ja ainakin niin, että tiedän missä ne ovat.

Kliinisyys ei silti kuvasta minua. Eletty elämä pitää näkyä ympärillä, se eletty ja tämä elävä.

Hallitsematon kaaos tai hallittu kaaos. Minulla on kai aina hallittua, koko elämäni taitaa olla yksi hallittu kaaos.

Kun vieläkin on ns. maailmankansalainen, vailla yhtä pysyvää asuinpaikkaa, on helpompi muuttaa kun omistaa vähemmän. Myyn tavaroitani aina muuton alla, mutta myyn muutenkin, vaikka muutto ei olisikaan ajankohtainen. Kierrätys onkin asia, joka elää minussa. Vaikka joskus pitää ostaa uutena, arvostan enemmän kierrätettyä materiaa kuin uutta. Ihailen kierrätettyä, vanhasta uudistettua ja muutenkin kierrätykseen perustuvaa elämäntapaa. Ja ihmisiä, jotka eivät juurru omiin tavaroihin liiaksi – ellei tavarat ole todella henkilökohtaisia ja muistorikkaita.

Ymmärrän hyvin kaiken muistorikkaan.

Äitini lahjoitti minulle valkoisen ison karvamaton, joka on koristanut hänen nuoruudessaan hänen kotinsa lattiaa. Se on todella 70’s style ja niin hieno, mutta näin kesällä en sitä oikein lattialla osaa pitää. Ja nykyisen kotini lattia on kaunis vaalea, joten se ei mattoa edes tarvitse. Odotan toki, kun tämä matto saa koristaa minunkin lattiaa.

On minullakin tavaroita, joita en hevillä anna tai myy. Kuten Tornion kirpparilta ostettu kultainen jalokivilamppu. Aavistan, että tämän lampun on omistanut joku vanha pariskunta. Ystäväni taisi ostaa kaksi samanmoista, minä yhden. Näiden kolmen vuoden jälkeen  ihailen edelleen tuota lamppua, se on vain niin kaunis ja kertoo jo itsessään tarinaa. Tarinaa, jota en ehkä koskaan tule tietämään.

Mutta elämähän on arvoituksia täynnä.

Olen aina myös ajatellut etten ole tehty tähän maailmaan mitä nyt eletään. Siksi fiilistelen mennyttä niin paljon – ja vaikka asiat eivät ole olleet paremmin ennen (pois tuo vertauskuva elämästä please), miellän itseni kapinalliseksi tähän yhteiskuntaan.

Kulutusyhteiskunta, kertakäyttöyhteiskunta. Nykyään se on sitä. Kiinnostus lopahtaa ennen kuin se ehtii alkaakaan. Halutaan koko ajan uutta, uudempaa versiota vanhemman tilalle. Ei osata arvostaa sitä mitä jo on, mitä omistaa, missä saa olla ja ketkä siinä vierellä jo ovat. Uutta, luullen että se muuttaa asiat paremmaksi ja saa aikaan ihmisen uudistumisen.

Ihan kuin vanhat asiat olisivat huonoja tai vähempiarvoisia.

Tässä yhteiskunnassa tavoitellaan kuuta taivaalta, sitä kuitenkaan saamatta. Jotain olematonta, mitä ei voi saavuttaa. Halutaan joku täydellinen, mutta aidot ihmiset eivät ole täydellisiä.

On liiankin usein niitä päiviä, kun turhauttaa katsoa juoksevia ihmisiä ympärilläni. Ihmisiä, jotka juoksevat kaiken uuden perässä tietämättä miksi.

Haluan vaan todeta, että

minä pidän minusta ja sen on oltava kaikille ok.

Cheers kesäkuun alulle ja kaikelle vanhalle,

Vilhelmiina