Katsoin jo kolmanteen kertaan yhden samaisen jakson, yhdestä suomalaisesta keskusteluohjelmasta, nimeltä Villa Hintikka. En ole mikään television suurkuluttaja, mutta jos jotain televisiosta seuraan (tai jään seuraamaan), ovat ne lähinnä ajankohtais- ja keskusteluohjelmia pikemmin kuin sarjoja tai leffoja. Muistan olleeni jo teini-iässä tällainen: silloinen Huomenta Suomi oli ihan pakko katsoa ennen kouluun menoa, paikallislehti kädessä ja aamupala toisessa. Ja tämä toistui joka aamu, muodostuen rutiiniksi joka elää edelleen.

Olen loppupeleissä aika aamuvirkku, mutta tiettyinä ajanjaksoina vähän vähemmän. (You know, kaamosaikana ei ole kovin miellyttävää herätä pimeyteen enkä ole vielä tottunut sellaisiin herätysvaloihin.)

Pidän muiden kuuntelemisesta ja siitä, miten eriäviä ajatuksia ja mielipiteitä kuuntelemalla voi itsekin oppia jotain elämästä ja elämisestä. Se on hienoa, että ihmiset uskaltavat jo yhä enemmän tuoda framille omia kokemuksia elämästä, näkemyksiä asioista, mielipiteitä ja yleisiä ajatuksia ihan mistä vain. Että ollaan avoin ja auki, rehellisiä ja luotetaan, eikä ole tarvetta piilotella mitään sillä mitään ei tarvitse piilotella. Se herättää tunteita ja aina jotain uutta itsessänikin, ikään kuin ravisuttaa mutta henkisesti, ja niin kuuluukin ja se on todella ok.

Mutta siis tämän jakson keskusteluissa oli mukana kolme upeaa (Saimi Hoyer, Meeri Koutaniemi ja Antti Reini), joita kaikkia ihaillen kuuntelin, mutta se mitä Antti Reini sanoi ja mistä hän muistutti (taas sen kolmannen kerran) oli jotain niin hienoa:

”mulla on sellainen unelma, että mä joskus pääsisin käymään sellaisessa maassa, jossa noudatetaan kaikkia ihmisoikeusjulistuksen pykäliä. ”

Nämä sanat siis, kun häneltä kysyttiin mistä hän unelmoi.

(Ihmisoikeuksiin ja YK:n yleismaailmallisen julistuksen 1.-30.artiklaan voi tutustua täällä.)

Onko sellaista maata, onko sellaista maata koskaan olemassa, onko mahdollista että joskus vielä olisi.

Miksi ei olisi mahdollista, koska ilmiselvästi ja historiaa taaksepäin ajatellen ja kelaillen: kaikki on mahdollista. Niin monesta asiasta on tehty mahdollisia, ja ne kaikki asiat ovat lähteneet vain jonkun ajatuksesta. Siis mahdoton ajatuskin voi olla jonain päivänä täysin mahdollinen.

Aika menee vaan niin nopeasti ja muutokset tapahtuvat hitaasti, mutta tapahtuvat kuitenkin. En odota että minun sukupolvi sellaista maata pääsisi koskettamaan, vaikka kuinka upeaa on jo nyt haaveilla matkustamisesta maahan tai koko maanosaan, jossa ihmisarvot eläisivät enemmän ihmisissä kuin puheissa, jossa ihmisoikeudet olisivat prioriteetti numero yksi. Eikä kukaan uhmaisi, uhoaisi, pilaisi tai tuhoaisi ihmisyyttä, ihmisiä tai mitään ihmisten rakentamaa.

Mutta arvatkaa mitä ja tiedättehän te,

että kaikella pahalla on aina kääntöpuoli. Ehkä tässä tapauksessa ja näiden ajatuksien ratkaisukin se, että maailmassa on hyviä ihmisiä ja heitä tulee aina olemaan. Hyviä ihmisiä, jotka haluavat vain hyvää, puoltavat hyvää, tekevät vain hyviä tekoja, koko yhteiskuntaa ja maailmaa ajatellen. Ovat aina hyvien puolella, puolustaen heitä mutta myös itseään, etenkin sellaisissa tilanteissa jossa itsepuolustus on ainoa keino selvitä ja jatkaa.

Eikä hyvä koskaan katoa, hajoa – ei hyvyys ihmisessä edes lannistu, vaikka sitä joku yrittäisikin lannistaa. Ei, vaikka ihmisen   maailmanparantaja–ajatuksille nauretaan, ilkutaan tai muuten vain tällaisen ihmisen olemusta vähätellään. Vaan päinvastoin: he ovat entistä suojelevaisempia sitä hyvää kohtaan mitä tällä maapallolla jo on, ja vähät välittävät mitä persona non gratat siinä vieressä kuiskivat.

(Peace & Love.)

Jokainen vastoinkäyminen voimistaa, ja oikeastaan, mitä enemmän epäoikeudenmukaisuutta maailma syöttää, sitä enemmän ja vahvemmin ihminen haluaa olla hyvä toiselle ihmiselle ja luoda ympärilleen pelkkää hyvää. Olemalla ihminen ihmiselle, myös sellainen kaikille tuntemattomille. Unohtamatta luontoa (ja biodiversiteettiä eli luonnon monimuotoisuutta), joka ei ole riippuvainen ihmisistä, mutta jota jokainen ihminen tarvitsee elääkseen.

Koen, että me ollaan yhtä suurta perhettä (todella laajassa mittakaavassa), minä ja ne muut yli 7 miljardia, ja meidät on ripoteltu pitkin maapalloa muodostamaan elämää ja elämään. Lopulta me ollaan noin seitsemän ihmisen ketju (jos en väärin muista erästä tutkimusta, jota en nimeltä muista, mutta josta joskus kuulin) ja näin ajatellen jokainen kytköksissä toinen toisiimme. Mutta silti ihmisyyden tuhoaminen jatkuu, inhimillisyys peittyy jonnekin jään alle ja me unohdetaan mitä on olla inhimillinen ihminen. Aina on joku (tai jokin), joka (tai mikä) saa meidät unohtamaan sen tärkeimmän: meidän lähtökohdan. Kunnes taas joku ihan satunnainen henkilö herättää meidät näiden kysymysten äärelle, että mikä tässä elämässä on oikeasti tärkeää.

Aina tarvitaan joku, joka muistuttaa.

Myös minulla on oma rajallisuuteni, eivätkä minun rohkaisevat puheet tai teot tehoa kuin ehkä yhteen kymmenestätuhannesta ja aina silloin tällöin tai vahingossa. Mutta pienikin muutos on jo jonkun suuren alku. Pienestä ajatuksenalusta voi syntyä suuri liike. Ja onneksi teitä on miljoonia ihmisiä siellä, jotka rohkaisevat ja kannustavat, ja ymmärtävät mitä on ihmisyys  – keepin’ it that way all the way through.

Joskus yritin mahtua muottiin, mutta en mahtunutkaan ja onneksi en. Ja sitten oivalsin, ettei muotit vaan ole minua varten. Haluan ajatella ja tuntea omin päin, ja olla ja tehdä asioita eri tavoin kuin on oletettu tai miten joku olettaa. Mutta haluan tietää ja tuntea olevani aivan samanarvoinen kuin muut, vaikka en samanlainen olisikaan. Suomessa tähän on aika hyvät lähtökohdat, ihan kaikissa maanosissa ja maissa ei niinkään. Ja vaikka asioita edistetään, välillä tulee harppauksia jonnekin menneeseen. Aina sanat eivät ehdi muuttua teoiksi.

Minä todellakin uskon, että ihan kuka tahansa meistä haluaa olla ihmisenä samanarvoinen ja tuntea eläessään vahvaa yhteisöllisyyttä,

mutta niin, ettei tarvitse olla samanlainen kuin muut ja mahtua mihinkään valmiiseen muottiin että se olisi mahdollista. Koska niihin muotteihin ei kannata yrittää edes mahtua, kannattaa muotoilla ihan oma muotti ja mieluiten sellainen oikein venyvä.

Tarvitseeko olla edes rohkea olemalla rohkeasti oma itsensä? On vaan, se riittää.

Maailma on valintoja täynnä,

Vilhelmiina