Sinä päivänä kun istuin täpötäydessä bussissa ja bussi ajoi sen kaupungin ohi, sen missä tapasimme, sinä päivänä ajattelin sinua.

(Oli syksy 2018 ja nyt on kevät 2020.)

Olen jo melkein sataprosenttisen varma etten tule koskaan tapaamaan miestä, joka haluaisi minut yhtä paljon kuin sinä silloin halusit. Se on syy, miksi palaan vieläkin siihen päivään, tai oikeastaan siihen aamuun, kun ojensit minulle uniformusi ja halusit nähdä minut se päällä. Näytät seksikkäältä, sanoit, ja minä hymähdin: yeah right. Tyypillistä minua.

Silloin minulla oli huono itsetunto, et tosin sitä tiennyt, mutta sellaista se elämä nuorella, itseään etsivällä naisella yleensä on. Epävarmuutta ja välillä se varmuuskin sekoitettuna siihen jollain kumman lailla.

Ei meidän tarvinnut sanoa mitään, me tiesimme. Siinä oli hyvä olla, meillä oli hyvä olla. Ja ensimmäistä kertaa elämässäni tunsin jonkun välittävän, se olit sinä.

Joku sinusta aina muistuttaa, niistä päivistä, vielä tänäkin päivänä.

Aina kun kuulen Coldplayn kappaleen Fix you, ajattelen sinua. Aina kun kuulen edes ne alkusoinnut, haluaisin skipata tuon kappaleen. En haluaisi kuulla sitä. Se saa minut itkemään, ja ajattelemaan sinua.

Viime kesänä kävi kuitenkin toisin: kuuntelin jatkuvalla toistolla Fix you:ta, ja kuuntelin sitä niin monta kertaa kun se ei enää itkettänyt. Se oli osa terapiaani, niitä yksiä terapoivia tapoja päästä jostain yli. Ja sen jälkeen pystyin kuuntelemaan sitä öisillä pyöräretkillänikin ja katsomaan horisonttiin aina auringon laskiessa. Minua ei enää itkettänyt. Ja itseasiassa, saatoin jopa nauraa. Vaikka se oli meidän juttu, meri ja auringonlaskut.

Ajattelin silti sinua.

Ajattelen usein sanaa: jos. Jos olisin tehnyt sitä ja tätä, jos olisinkin tehnyt lopulta ne asiat joita niin kovasti halusin mutta loppujenlopuksi niin kovasti pelkäsin. Jos olisin tullut sinun luoksesi silloin kun sinä pyysit. Mitä jos olisin vaan lähtenyt enkä jäänyt. Mitä jos. En koskaan saa tietää.

Miksi jäin, koska jollaintapaa ajattelen aina, että elämä sinun kanssa olisi ollut kaksinkerroin jännempää ja rakkaudentäyteistä. Muistan sanoneeni sinulle: anywhere with you.

Mutta minä jäin.

Vihaan itseäni sen takia.

Ajatteletko sinä minua koskaan, koska minä ajattelen sinua. Tiedän etten saisi, sillä sinun elämä on siellä täydellinen ja kokonainen, ja minun täällä ainakin vielä hetken.

Joskus kun katson taivaalle ja näen kirkkaan kuun ja tähtiä, ajattelen: katsooko hänkin tähtiä yhtä lumoutuneena kuin minä. Joskus kun vaellan, ajattelen sitä kuinka mukavaa sinun kanssasi olisi ollut vaeltaa, sillä minä tiedän että rakastat metsiä, vuoria, luontoa ja ihmeellisiä asioita yhtä paljon kuin minä.

Meissä oli jotain samaa, ja se on syy, miksi ajattelen sinua edelleen.

Otit minuun viimeksi yhteyttä vuonna 2017, mutta et sen koommin. Koska jollaintapaa tiesin, että se oli siinä. Olit ystäviesi kanssa ja sanoit: wish you were here. Minulla tuli sanoistasi lähinnä mieleen eräs ystäväni ja Pink Floyd ja heidän kappale Wish You Were Here.

(How I wish you were here. We’re just two lost souls, swimming in a fish bowl, year after year, running over the same old ground. And how we found the same old fears, wish you were here.)

Muistan vastanneeni sinulle: hey, wish you were here. Tarkoitin sitä.

Sinä tuskin koskaan tulet tätä lukemaan, mutta haluan ajatella että ehkä joskus.

Olen onnellinen kun sain tavata sinut, saan kai kutsua sinua yhdeksi elämäni tiennäyttäjistä. Sillä sinä olet sellainen: merkityksellinen ihminen. Sinä sait minut elämään, sinä aamuna, sinä päivänä.

Et koskaan saanut tietää, mistä juureni ovat tai keitä ystäväni ovat. Opit tuntemaan vain minut. Ja minä sinut.

Sinä päivänä kun tapasimme, opin ymmärtämään mitä rakkaus on ja että rakkautta on. Ja jos rakkautta on, on toivoakin.

Sinä päivänä kun tapasimme, ojensit minulle kuulokkeesi ja halusit minun kuuntelevan sinun tekemää musiikkia. Ja silloin sait minut ymmärtämään jotain muutakin.

xx Vilhelmiina