Miten sinä olet tuollainen? Miten sinusta on tullut tuollainen? kysyi eräs ystäväni (positiivisessa mielessä) ihan ohimennen, enkä tiennyt mitä vastata. Mitä tuohon kysymykseen voisi vastata, tai onko siihen olemassa mitään oikeita tai vääriä sanoja. Onko väärin sanoa, että olen kasvanut tällaiseksi, mutta mielestäni olen ollut tällainen ihan niin kauan kun muistan. Ihan vaan tällainen samanlainen, tavallinen nainen.

Enkä tiedä mitä tarkoittaa tuollainen, en tiedä mitä tarkoittaa tällainen tai sellainen. Tai mitä on olla erilainen, sellainen muista poikkeava. En tiedä siksi, koska kukaan ei voi määrittää mitä nuo sanat yksinomaa tarkoittavat. Kukaan ei voi määrittää ensinnäkään kuka ja mikä sinä olet. Kai sinä itse vaan voit tehdä sen. En voi sanoa olevani tällainen nainen, koska se voi tarkoittaa mitä tahansa. Tällainen voi tarkoittaa ihan mitä tahansa, hyvää tai huonoa, ja kaikkea siltä väliltä. Ja se mitä tahansa on aina omasta sen hetkisestä mielipiteestä kiinni, jokainen kun näkee ihmiset ja kokee hetket niin eri tavoin. Jopa minä itse määritän itseni eri tavoin ja kuvailen itseäni eri sanoilla kuin vaikka parhaat ystäväni, siskoni tai äitini – siitä olen suht varma (vaikka samoja sanoja saattaakin löytyä).

Olen maalaistyttö, joka rakastaa kaikkea sekä että. Vähän kaikkea. Sitä hektistä kaupunkilaiselämää (valoja, kirkkaita välkkyviä valoja joka puolella ja kauaskantoisia ääniä sieltä täältä), mutta sitten myös sitä ääretöntä rauhallisuutta kun ollaan keskellä ei mitään. Kun hetki, tai oikeastaan, kun kaikki on niin zen ja sitten joskus todellakin ei-niin-zen. Kun kävellään asfaltilla korkokengillä tai ilman, mutta kun kävellään, niin kävellään ja ollaan kuin oikea kaupunkilainen se take-away muki kädessä. Ja kun ollaan kaikkeen siihen kyllästytty tai se ei enää innosta, niin heitetään ne korkokengät niin kauas kuin mahdollista ja lähdetään jonnekin aivan muualle. Hypitään pelloilla paljain varpain, huudetaan metsissä eikä kukaan kuule, koska ketään ei ole lähistölläkään. Ollaan niin vapaita kaikesta kuin vaan voi olla, villejäkin. Mutta voihan ihminen olla villi ja vapaa missä vain, paikasta tai ajasta riippumatta. Vapaus, sekin koetaan niin eri tavoin.

Kaikkea kun pitää olla, pitää saada sekä että. Elää tätä elämää sekä että, että elämä olisi mahdollisimman monipuolinen tai niin, että kaikki maailman asiat olisi mahdollista kokea monipuolisesti. Ehkä se on sitä janoamista jostain tasapainosta, tai että molempi parempi, niin ettei ole vain yhtä tiettyä tapaa olla ja ajatella, tai sitä yhtä ainoaa oikeaa tapaa elää.  Että osaa sopeutua joka paikkaan, koska haluaakin, ja joka puolelle, sekä ajatella myös muidenkin näkökulmista.

Niitä päiviä on niin paljon, jolloin haluaisin halata ihan jokaista vastaantulijaa, koska mielestäni ihan jokainen ansaitsisi päivässä edes yhden halauksen. Olen halaaja, en ole aina ollut, mutta nyt olen, ja ymmärtäisipä kaikki mikä voima halaamisella on. (Halatkaa, ihmiset. Halatkaa.) Mikä onkaan kauniimpaa kuin halaaminen tai mikä muu saa olon niin merkitykselliseksi kuin halaaminen. Tällä hetkellä minä en ainakaan tiedä.

Kun päivät, viikot, kuukaudet ja vuodet vaihtuvat, vaihtuu myös ajatusmaailma. Elämä muuttuu ja elämä muuttaa, ja siinä samassa ihminenkin. Kun maailma muuttuu, muututaan mekin, siinä vähitellen jos ei heti.

Kipuilu kaiken tuon (elämän ja muutoksen) kanssa on toisinaan näkyvää, toisinaan sitten taas ei. Joskus pitää irtaantua ihan kaikesta, ihan vaan sen vuoksi että on hukassa. Minuus on kadonnut, eikä mistään löydy enää sitä luovaa puolta, luovaa minuutta. Silloin pysähdyn, pysähdyn todella, ja jatkan taas kun olen siihen valmis. Aika paljon olen saanut tehdä työtä tämän eteen, sen, että ymmärrän mitä pitää tehdä, miksi ja milloin, miten ja missä järjestyksessä. Ja mikä tekee minut onnelliseksi, koska ihan kaikki ei todellakaan tee – ei sen kuulukaan mennä niin. Elämässä pitää tehdä asioita, vaikka ne eivät onnellisuutta tuottaisikaan, mutta pitää, koska se kuuluu tähän elämään. Meidän jokaisen elämään.

Tunnen jo itseni, ja tiedostan mitkä ovat vahvuuksiani ja mitkä taas niitä heikkouksiani. Haluan kehittää itseäni, koko ajan, joka päivä, vaikka ihan vain vähän. Kaikilla mahdollisilla keinoilla, milloin mitenkin. Etenkin parantaa niitä heikkouksia, mutta miksi en voisi myös vahvuuksiani vahvistaa entisestään. Ihminenhän ei ole koskaan valmis, ei edes vaikka luulisi joskus olevan. Koska valmista ei ole, vai onko, koska mielestäni kaikkea valmistakin voi korjata ja parantaa entisestään. Välillä pitää pysähtyä ja huomata todella se, mikä uupuu tai missä on parantamisen varaa, ja parannella sitä ihan kaikessa rauhassa ja rakkaudella.

En minä aina tiedä mitä haluan tehdä, teen aina vaan jotain. Teen, koska haluan tehdä. Minulla on mielenkiintoa niin moneen eri asiaan, että nirsoksi minua ei kukaan voi koskaan kutsua. Elän niin kuin elän, koska haluan elää näin. Tahdon olla avoin ja auki, elämälle ja koko maailmalle. Uskon, että avoimuus voi pelastaa ja että liian ahdas ajattelutapa tästä elämästä rajaa paljon mahdollisuuksia. Ja miksi edes filosofoin, koska en ole mikään filosofi ja tuskin minulla on koskaan pätevyyttä siihenkään. Tykkään vain pohtia kaikkea muutakin kuin sitä pintaa ja humpuukia, koska minä nyt vain olen tällainen.

Ja eihän kukaan minua voi koskaan rajoittaa tai estää miten pitäisi elää, ainut ihminen joka sen voi tehdä olen minä. Enkä halua olla sellainen.

Elän tässä ja katson tulevaisuutta, koska tiedän, että se on ainoa tapa päästä eteenpäin ja aivan varmaa on, että elämä antaa meille mitä vain me olemme valmiita ottamaan vastaan. Enkä tätä lausetta halua koskaan unohtaa (se on niin minua): kaikkea muuta, kunhan ei vaan nukkuvaa, puolikuollutta elämää (Minna Canth).

Joskus kun mietin, olenko todella sitä mitä haluan, havahdun. Tällä hetkellä tiedän vain sen, että minun on vain pakko olla juuri tässä, juuri nyt. Elää tämännäköistä elämää (joka välillä vähän ärsyttää) saadakseni saavutettua niitä niin kauaskantoisia unelmia, joista joskus vuosia sitten haaveilin erään työpaikan keittiönpöytään nojaillen.

Paljon haluan, mutta kaikkea en voi saada. Ei kaikkeen ehdi yhden elämän aikana, siksi iloitsen ja myötäelän niin monien muiden saavutuksista – sellaisista saavutuksista, joita minä tuskin tulen saavuttamaan. Koska jostain syystä osaan iloita ja olla onnellinen myös muiden puolesta. Toivon tästä päivästä lähtien, että muistan päivittäin myös seuraavan ajatuksen: minä en riitä koskaan koko maailmalle, mutta riittää, että riitän itselleni. Tärkein on, että riitän itselleni. Tärkeintä todella on riittää itselle.

En halua enää kiirehtiä mihinkään seuraavaan, koska sitä seuraavaa ei välttämättä tule. Tämä tässä on jo minun kokonainen elämä ja sitä haluan vaalia. Jos pääsen siirtymään siihen seuraavaan sitten joskus, siirryn ja ajattelen ilolla että pystyin siihen. Minä haluan, että jokainen päivä on elämäni tärkein päivä, että jokainen päivä on ainutlaatuinen sillä omalla (hyvällä tai huonolla) tavallaan. Haluan myös muistella mennyttä, tai lähinnä sitä, kuinka olen päässyt näinkin pitkälle ja miten olen saavuttanut jo (menneitä) unelmiani. Kuinka olen tehnyt töitä ja sopeutunut ja sitten välillä muuttunut ja muuttanutkin. Kuinka en ole ollut riippuvainen kenestäkään, vaikka kuvittelin aina, että en pääse tai uskalla mihinkään yksin. Pääsin, ja pääsen. Haluan katsoa tulevaisuuteen, en jämähtää menneeseen, vaan todellakin astua kaikista tuntemattomista ovista sisään ja katsoa mitä ne elämääni tuovat – että mitä sitten, mitäköhän nyt. Vaikka niitä ovia olisi satoja, ja se viimeisin se minulle tarkoitettu, annan elämän ottaa ja antaa.

Enkä osaa vastata siihen, miksi olen tällainen tai jotenkin erilainen, ja tuskin niihin saa koskaan vastausta. Minusta on tullut minä, kun elämä on minusta minut muodostanut.

Ja jännityksellä odotan, miten tulevaisuus minua vielä aikoo muokata. Muokatkoon (mutta please, love me tender).

xx Vilhelmiina