Rehellisesti,

ja ilman että ohjeistaisin ketään tekemään kuten minä,

elämäni on ollut ihanaa (ja tuntunut ajallisestikin runsaammalta) siitä lähtien kun poistin ylimääräiset sovellukset puhelimestani. Kun en ole enää somessa niin läsnäoleva, vaan fyysisesti elämässä sitäkin enemmän.

On enää tämä blogi. Ja on myös oh-so-sweet-Facebook sukulaisia ja kirppistelyä varten. Niissä molemmissa surffailen läppärilläni, joten silloinkaan en keskity hengailemaan ja elämään puhelin kädessä.

Vitsi oon kai ihan vanhanaikainen. Mutta niin se kai on. Olen vanhanaikainen, mutta sellainen mä sitten olen. Lisäksi olen kyllästynyt tapoihin, jotka somemaailma on tuonut. Enää ei haluta tavata, olla fyysisesti läsnä ja koskettaa toista, vaan mieluummin jutellaan viestitellen ja kuvia lähettäen. Eletään puhelimen kautta, unohdetaan että sen voisi tehdä muutoinkin. Siksi kapinoin,

ja en vaan tunne tuota tapaa omakseni, siksi on helppo olla ilman.

Olen aina arvostanut ihmisiä, jotka unohtavat puhelimen olemassaolon kun kohtaavat toisen ihmisen. Silloin puhelin pysyy visusti laukussa, tai missä lienee, ja vaikka äänettömällä, jotta ei ainakaan häiritsisi ihmisten kohtaamista. Takaisin voi aina soittaa, eikä viesteihinkään tarvitse heti vastata. Kiireellisiin vastataan as soon as possible, mutta ei-niin-kiireellisiin vaikka vasta viikonkin päästä.

Ystäväni tietävät jo etten ole aina hollilla. Elämäntehtäväni ei ole olla koko ajan saavutettavissa. Elämäntehtäväni on kai olla tällainen vanhanaikainen I believe.

Ensimmäinen fiilis oli vapaus. Tunnen olevani yhtä vapaa kuin aikaa ennen älyllistä somea. Ja vapauden tunne on äärimmäisen tärkeä minulle, ihmisenä kun olen tällainen vapaa sielu. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä tärkeämpää on olla vapauden äärellä.

Tiedän vahvemmin kuin koskaan aiemmin, kuka olen ja mitä haluan, mutta muutokselle annan aina tilan. Jos vähääkään tuntuu pahalta, jokseenkin jumittuneelta tai tilanne vaan vaatii muuttujaa,

niin hell yes, on muutoksen aika.

Helppo on ehkä sanoa, vaikea tehdä, mutta helppoa on myös tehdä.

Muistutuksena: kerran täällä eletään.

Menneinä vuosina olen tietoisesti lähtenyt pois ihmissuhteista, jotka ovat alkaneet tuntua liian kahlituilta. Jos toinen ei ymmärrä tai halua edes ymmärtää, ei luota, ei kannusta ja tue, ei kuuntele loppuun asti, on helpompi lähteä kuin jäädä. Henkinen ja fyysinen väkivalta on ehdoton ei. Henkisenkin huomaa siitä, jos toinen latistaa kun kertoo omista ajatuksista ja unelmista. Mitä nopeammin tällaisesta ihmissuhteesta lähtee, sitä nopeammin kaiken unohtaa. Unohtaa huonouden, muistaa kuitenkin sen hyvyyden. Ja sekä että, molemmat puolet opettavat ihmiselle suuria asioita.

Hyvän ihmissuhteen vaan tietää, sydän tietää. Ja silloin toisen eteen tekee mitä vaan, ihan mitä vaan.

Ja rakkaudesta vielä,

minä uskon rakkauteen, tulen aina uskomaan. Uskon myös siihen, että jossain tuolla on minullekin joku ihana, joka odottaa minua yhtä paljon kuin minä häntä.

Niin on myös sinunkin kohdalla, yleistäen tämän ihan meille jokaiselle.

Hauska juttu,

mutta minulla ei ole ollut fomoa (fear of missing out) mistään tai vielä yhtään. Ehkä se on tämä minun vanhanaikaisuuteni. Ei ole tarve olla siellä missä muut ovat, voi olla vaan siellä missä itsestä tuntuu hyvältä.

Voisin hyvin olla jo sellainen kahdeksankymmentävuotias grandma, joka muistuttaa nuorempaa sukupolvea elämästä: muista nauttia jokaisesta päivästä, jokaisesta hetkestä ja jokaisesta ihmisestä, ja vietä niiden ihmisten kanssa aikaa, jotka tekevät sinut onnelliseksi. Mutta nautin silti nuoruudestani. Olin sitten minkäikäinen tahansa, toivon, että nautin elämästäni aina yhtä paljon ja hetken kerrallaan.

Kun vielä kahdeksan vuotta sitten tunsin ulkopuolisuutta, enää en sellaista tunne. Ulkopuolisuuden tunne on hävinnyt, haihtunut, poistunut. Olen kai kasvanut ja oppinut. Osaan lukea itseäni, ja hyvä niin. Ennen en ymmärtänyt miksi olen tällainen vanhanaikainen. Määritin itseni muista poikkeavaksi ja vertailin ja surin, mutta ei sekään ollut turhaa, se kuului kasvamiseen. Ihminen kasvaa vertailemalla, suremallakin.

Kasvamassa täällä ollaan, vielä aikuisinakin.

Aina asiat eivät mene niin kuin niiden haluaisi menevän. Mutta sitten kun meneekin, ei muista mistään muusta mitään.

On ihmissuhteita, jotka jäävät vain tähdenlennoiksi. Ne tulevat ja sitten ne menevät. Ovat pienen hetken, ja niistä hetkistä kun jokainen uskaltaisi nauttia, antautuen. Niillä on tarkoitus, jokaisella suhteella on tarkoitus, jokaisella kohtaamisella on tarkoitus. Ilo ja suru, onnellisuus ja tuska, kaikki kulkevat käsi kädessä, samaan mutta eri aikaan.

Siksi läsnäolo on korostunut minulle tärkeäksi asiaksi muistaa. Kun olen vahvasti läsnä siinä hetkessä, sen ihmisen kanssa, muistijälki toisesta jää kauniimmaksi ja sitä arvostaakin eri tavoin. Ehkä juuri jotenkin näin, mitä yritän juuri kirjoittaa ja sanoa,

muodostaa lauseita ihmissuhteista, läsnäolosta ja elämän hetkellisyydestä.

Sitten ne ihmissuhteet, jotka vaan aina ovat. Vuosien jälkeen se toinen on edelleen siinä, ehkä kasvaneena, muuttuneena ihmisenä, mutta edelleen on. Yksikin tällainen ihmissuhde on rikkaus, ei koskaan itsestäänselvyys.

Mutta onko mikään itsestään selvää.

Annan elämän johdatella, ja vuosi vuodelta luotan yhä vahvemmin intuitioon. Siihen omaan sisäiseen ääneen. Gut feeling on jotain mikä vie yhä lähemmäs sitä omaa totuutta, minua itseäni. Mutta,

haluanpa vielä todeta, että oh goddammit elämässäni on ihania ihmisiä. Monen ikäisiä, monenlaisia, erilaisia ja rakastavaisia ihmisiä. Kukaan heistä ei ole toisen yläpuolella, ei alapuolella, kaikki ovat yhtä rakkaita ja ainutlaatuisia. Rakastan heitä, rakastan teitä, edelleen ja aina.

Elämäni on tällä hetkellä niin hyvää, että tekisipä mieli jäädä näihin hetkiin. Ihan vain jäädä.

Iloa,

Vilhelmiina