Lapissa asumisen puolesta

Tornio, Tornionjoki. May 2019.

Aina toisinaan kuulee jonkun sanovan ”miten sinä sinne Lappiin muutit, sehän on niin kaukana kaikesta!?”. Usein keksin jonkun ylistävän lauseen, mutta toisinaan olen vain hiljaa. Jokainen päätelköön itse, mitä hiljaisuudellani haluan viestittää.

Lapista ollaan selkeästi kahta eri mieltä – joko täällä asumista ihaillaan ja sanotaan ”voi kun minäkin haluaisin” tai sitten sitä ihmetellään ja kommentit ovat juurikin tuollaisia, pelkkää ihmetystä ja oudoksuntaa täynnä. Lapissa asuminen on ollut ainakin tällaiselle Keski-Suomesta kotoisin olevalle nuorelle itsenäiselle ja rohkealle naiselle todella ihanaa, erilaista ja juuretonta, mutta ihanan erilaista. Siksi juuretonta, sillä kun muutin tänne, minulla ei ollut tällä nykyisellä paikkakunnallani kuin yksi ystävä – nyt niitä on jo liuta. Täällä asuu todella sydämellisiä ihmisiä, jotka ovat ottaneet minutkin avosylin tänne asumaan. Täällä tuntemattomille jutteleminen ja tervehtiminen tai yllätävä kutsu kylään ei ole poikkeus, se on aivan jokapäiväinen tapa. Täällä tuntuu ja näkyy enemmän se yhteenkuuluvuus kuin missään muualla asuessani. Täällä puhalletaan todellakin yhteen hiileen.

Mutta miten niin – kaukana mistä? Mistä kaikesta tämä Suomen pohjoisosassa sijaitseva maakunta, Lappi, on kaukana? Mikä on se paikka, jota kaikkien pitäisi olla lähellä? Minulle se ei ole ainakaan pääkaupunkiseutu, ei ole koskaan ollutkaan.

Tornio, Tornionjoki. May 2019.

Vaikka Helsinki on Suomen pääkaupunki ja keskittymä muutenkin, ja sijaitsee siellä Suomen eteläisimmässä osassa, mutta pitäähän muuallakin Suomessa olla elämää. Kaupunkeja, liiketoimintaa, liikettä, ihmisiä, mahdollisuuksia – kaikkea sitä mitä suurkaupungeissakin on. Pienissä kaupungeissa ja kylätaajamissa pitää olla yhtälailla mahdollisuuksia elämiseen ja yrittämiseen kuin isoimmissakin kaupungeissa. Ihmisille, jotka eivät välitä kaupunkikeskittymissä asumisesta, pitää antaa mahdollisuus elää siellä missä heidän on hyvä. Ja myös ihan vain senkin vuoksi, etteivät pienet kaupungit sekä ne haja-asutusalueet ympäri Suomea kuole.

Tuskin kukaan haluaa, että tulevaisuudessa ihmiset kasaantuvat asumaan pääkaupunkiseudulle? Joskus tämä kauhea ajatus käy itsellä mielessä, että kaikki ne idylliset pienet kaupungit ja kauniit haja-asutusalueet kuolevat, jäävät historioineen jonnekin unholaan. Ja se, että Suomesta löytyisi elämää vain sieltä eteläisimmästä osasta maata, on myös suoraan sanottuna kauhea ajatus.

Lapissa asumisen puolesta,

xx Vilhelmiina 

Koti Oma elämä Matkat Ajattelin tänään

Anteeksiantamisen voimasta ja vilpittömyydestä

Jos minulta kysytään, jokaisen ihmisen tulisi osata pyytää ja antaa anteeksi. Myös itseltään. Haluan painottaa varsinkin tuota anteeksiantamisen tärkeyttä elämässä. Ihmisen on parempi elää omien ajatuksiensa kanssa, kun hän osaa antaa anteeksi, jopa niille maailman suurimmille vääryyksille. Ei ole väliä mitä on tapahtunut, kuka on tehnyt ja mitä, mutta anteeksi kannattaa antaa aina, etenkin jos toinen sitä pyytää. Ja vaikka tulisi tilanne, että toinen ei jostain syystä osaa pyytää anteeksi jotain ikävää tekoaan, kannattaa sille silti antaa anteeksi. Jos ei muuten, niin omassa mielessä, ihan sen oman henkisen hyvinvoinnin kannalta. Päästää irti, anteeksiantamalla. Ihminen ei välttämättä itse ymmärrä satuttaneensa muita omalla toiminnallaan, eikä asialle kukaan muu voi mitään. Asioita ei saa tekemättömäksi, menneisyyttä ei voi muuttaa, mutta elämää helpottaa huomattavasti se, että osaa pyytää ja antaa anteeksi.

Kun antaa toiselle anteeksi, mieli huojentuu. Asioita ei näe enää niin pahoina, ikävinä, ilkeinä – niistä on mahdollista päästä jopa yli. Se ei kuitenkaan tarkoita, että hyväksyisit nämä asiat saati unohtaisit. Ihminen ei koskaan unohda. Menneisyys on aina osa tulevaisuutta, ne kulkevat käsi kädessä, mutta menneisyys ei saisi määrittää miltä tulevaisuus näyttää. Tulevaisuus muuttuu, kun osaa antaa menneisyydelle anteeksi.

Toisen pyytäessä anteeksi ja toisen antaessa anteeksi, molemmat osapuolet pääsevät jatkamaan omaa elämää eteenpäin paljon kevyemmin. Silloin ei jää vellomaan sinne miksi, miksi, miksi -maailmaan. Miksi asiaa ei koskaan pahoiteltu, miksi tuo ihminen toimi noin tai miksi asiat menivät näin – vaan kaikki saa ikään kuin tarkoituksen, sen lopullisen pisteen, kun ihminen osaa olla toiselle vilpitön ja pahoillaan.

Vilpittömyys, sen sanotaan olevan myös mielen suoja. Sanoisin, että se on myös elämän suola. Vilpittömät teot – aidot, muita kunnioittavat ja sydämestä tulevat – ovat saaneet aika monta ihmistä hymyilemään ja näkemään maailman positiivisemmassa valossa. Hyvinvointi kasvaa, kun muistaa olla sekä itselleen että muille rehellinen – aito, vilpitön.

Anteeksipyytämisen hetkellä ihminen on hauraimmillaan siinä toisen edessä, siinäkin on jotain vilpittömän kaunista. Ja anteeksiantamisessa taas piilee joku voima, sitä on vaikea selittää, mutta se on.

xx Vilhelmiina

Suhteet Ajattelin tänään