Hei ihanat!

On taas kulunut kuukausi, kun olen tänne viimeksi kirjoittanut. Aika – ne viikot ja päivät – lentävät kuin siivillä. Opiskelujeni suhteen kevätlukukausi päättyi päivää ennen vappua, eli siitäkin on jo kulunut melkein kolme viikkoa.

Juuri tällä hetkellä suoritan kesäopintojani, askel ja kurssi kerrallaan. Kurssit vaikuttavat mielenkiintoisilta ja omilta, ja tiedän että niistä on hyötyä minulle tulevaisuudessa. Kesä on siis opiskelua ja uuden oppimista täynnä. Ennen kaikkea haluan nauttia Lapin pitkistä valoisista päivistä ja elää, en ainoastaan istua päivät pitkät kotonani tietokoneen ruutua tuijotellen. Tulee varmasti päiviä, jolloin inspiraatio opiskelun suhteen ei iske – ja se on ihan ok. Silloin teen jotain muuta. Käytän sen ajan hyödyksi jotenkin muuten, niin kuin olen aina tehnyt. Ja tiedän että tulee kasapäin niitäkin päiviä, kun inspiraatio on valloillaan ja kirjoitan sen kaksikymmentä sivua yhdessä illassa – ja kaikki tuntuu soljuvan kuin itsestään. Joskus on parempi odottaa sitä hetkeä, kun aito into iskee jonkun asian tekemiseen, eikä pusertaa mitäänsanomatonta asiaa väkipakolla eteenpäin hammasta purren. Sellaisesta ei jää mitään päähän, joskaan ei käteenkään. Ei ainakaan minun kohdallani.

Tavoitteita ja päämääriä minulla on opiskelujeni suhteen – niitä kannattaa olla aina – mutta olen hyväksynyt sen, että elämä saattaa tulla eteen ja hidastuttaa jollain tapaa suunnitelmiani. Jos niin käy, niin se on sitten niin tarkoitettu. Koulusta aion valmistua, ja sen teen omalla tahdilla, oman jaksamisen mukaan. Joskus tätä asiaa ei muista, mutta jokaisen tulisi painaa mieleen tämä: kaikilla on oikeus valmistua omalla ajallaan, ilman, että vertailisi oma suorituksiaan muiden suorituksiin. Itseäni on oikeastaan aina inhottanut ihmiset, jotka vertailevat omia arvosanojaan – tai ylipäänsä elämässä edistymistä – muihin. Tavallaan sitten lyttäävät ne, jotka tulevat hieman jäljessä. Pitäisi muistaa, että me kaikki olemme erilaisia oppijoita – opimme eri tahdissa, eri tavoilla.

Jokainen meistä tallaa omaan tahtiin omaa elämää. Siihen on jokaisella oikeus.

Olen aina ollut levoton sielu. Halunnut olla siellä paikassa, missä sillä hetkellä en ole ollut. Läsnäoloa olenkin harjoitellut jo muutaman vuoden, ja tällä hetkellä osaan olla tässä ja nyt. Myös ilman kännykkää, etenkin kun seurustelen ystävieni kanssa.

Kuitenkin, ajatukseni ja suunnitelmani ovat taas muuttuneet. Siksi, koska tällä kertaa osasin kuunnella toden teolla omaa sydäntä ja järkeäkin siinä välissä, enkä alkaa elämään niitä muiden unelmia. Eli, olen päättänyt, että en lähde vielä ensi syksynä vaihto-opiskelemaan. Vaihtokohde oli alun perin väärä – Saksa. En halua Saksaan, se maa ei kiehdo minua millään tavalla eikä ole koskaan tuntunut omalta, vaikka siellä hyvä koulutus saattaisikin olla. Ja jos vaihtoon vielä päätän lähteä, kohdemaa tulee olemaan Ruotsi, koska sinne olen aina halunnut. Tein aiemmin keväällä turhan hätiköidyn päätöksen, ihan vain siksi, koska halusin ottaa äkkilähdön nykyiseltä paikkakunnaltani ja se olisi onnistunut juuri tämän vaihtoon lähtemisen ansiosta. Tärkeintä on, että ymmärsin tämän kuuntelemalla omaa sydäntä ja sitä järjen ääntä. Ymmärsin myös sen, että en halua lähteä elämään muiden unelmia. Saksa ei ole minun unelmani.

Suomessa pysyn toistaiseksi. Ihanassa pikku kodissani ja kauniissa ympäristössä. Minulla ei ole kiire mihinkään, enkä halua kiirehtiä, haluan kerrankin pysyä paikoillaan enemmän kuin sen kaksi vuotta. Haluan elää, haluan muodostaa suhteita ja pysyvyyttä juuri tänne. Haluan olla Suomessa asuville ystävilleni ja perheelleni läsnä. Haluan tehdä töitä ja opiskella, ansaita elantoa ja luoda tulevaisuutta. Pyrkiä elämässä eteenpäin juuri täällä Suomessa.

Ja ulkomaille, sinne suuntaan seuraavaksi sitten kun on todella sen aika.

Oli tulevaisuuteni sitten siellä tai täällä, missä vain, se muodostuu itsestään ja omalla ajallaan.

Kaunista viikonloppua ihan jokaiselle,

xx Vilhelmiina