Miksi. Kesä. Kohtelee. Aina. Niin. Hyvin. Kysyin itseltäni ja toistelin tuota lausetta eilen yliopiston kampuksella. Olen löytänyt itseni useana päivänä yliopistolta, tunnen oloni siellä jostain syystä todella kotoisaksi. Moikkailin tuntemattomille ja hymyilin. Kuvasin tulppaaneja, kukkivaa omenapuuta ja punaisina hohtavia unikkoja. Unikoista tuli mieleen taas kesä Tukholmassa, Södermalm ja Tantolunden. Sekä äitini, hänen lempikukkansa on unikko.

Voisin kysyä myös itseltäni, että miksi rakastankaan niin paljon yliopistojen kampuksia ja siellä oleskelua? Tätä kysymystä jään pohtimaan, sillä itsekään vastausta siihen en tiedä.

Mutta miksi kesä on aina yhtä ihana? Ollakseen ihan vaan täydellinen. Se vuodenaika, jolloin ajatuksetkin ovat kepeitä, huolettomia, liiankin iloisia. Kaikki pirskahtelee. Voisi vaan hymyillä päivästä toiseen ja olla onnellinen, ihan vaan ollakseen. Vaikka joku ärsyttäisi, ei se kuitenkaan ärsytä. Ja kaikki ikävätkin ihmiset ja asiat vaan lipuvat ohi, tulevat ja menevät. Niiden on helpompi antaa vaan mennä, ainakin näin kesäisin. Miksi sitä vellomaan missään surussa, koska nythän on kesä.

Cheers kesälle. Cheers kaikelle hyvälle.

Sanoin tuntemattomalle naiselle pari päivää sitten maailmassa olevan liikaa ikäviä asioita, jonka vuoksi en itse halua olla sellainen. En ikävä ihminen enkä se ikävien asioiden tekijä. Lopulta oltiin yhtä mieltä siitä, että parasta on olla kiva toisillemme. Helpompi on olla rehellinen heti alusta lähtien kuin johdattaa toista vääriin uskomuksiin. Parempi on olla siis kiva.

Sydämiäkin jaoimme toisillemme. Että minä rakastan ihmisiä, tällaisia sydämellä ajattelijoita.

Kesän valoisuus ja lämpö vaikuttaa meihin ihmisiin. Pimeys tekee jotain, mitä en edelleenkään ymmärrä että mitä. Ehkä se vaan lamaannuttaa ja elämä muuttuu muuten vain vaikeaksi. Muutenhan talvi on ihana, jopa äärimmäinen kylmyys ja kaamos. Mutta pysytään nyt kesässä.

Olen tässä ihaillut nykyistä kotikaupunkia ja nähnyt sen eritavalla kuin ennen. Asuin täällä viisi-kuusi vuotta sitten, enkä todellakaan nähnyt tätä kaupunkia miten sen nyt näen. Yksinkertaisen kaunista ja sopivaa, sellaista täällä on. Täydellistä minulle, juuri nyt. Kevät on ollut maata mullistava, siis ihan konkreettisestikin on mullistanut minun maatani. Ilmeisesti maa jalkojen alla muuttuu, kun antaa sille mahdollisuuden muuttua. Elämäni paras päätös oli muuttaa takaisin entiselle asuinpaikkakunnalle – ehkä minun vaan piti käydä jossain kauempana ja palata sitten takaisin.

Ja minähän palasin.

Ainut asia mitä toivoin tältä kesältä oli se, että saisin joka ilta tai yö käpertyä jonkun viereen nukkumaan. Hyvin yksinkertainen, mutta ei itsestään selvä asia.

Mutta kaikki aikanaan.

Ehkä ensi kesänä.

Muistutan aina itselleni, että asiat tapahtuvat jos tapahtuvat. On turha itkeä minkään perään, mutta itkuhan puhdistaa. Se saa ajatukset takaisin uomiinsa ja lopulta itkun alta paljastuu nauru. Itkunaurua, sitä se lähinnä on. Usein huomaan itkeneeni niin, että hetken päästä nauran yltäkylläisesti eikä siitä tule loppua. Ihan älytöntä, huomautan itselleni ja ymmärrän että kaikkihan on hyvin. Kaikki on hyvin.

Toistan varmaan jotain samaa, mutta tärkein oppi pienen elämäni aikana on ollut: kaikki mitä sinulle tapahtuu on parasta, mitä sinulle voi tapahtua.

Ihan älytöntä kai lohduttautua tuohon lauseeseen, mutta siinä piilee viisaus, jonka haluan omaksua. Nautin siitä mitä minulla jo on, aion nauttia niistä hetkistä ja asioista joita tulen saamaan ja nautin myös menneisyydestäni. Miksi -sanaa on vähän turha viljellä, kysellä ja siihen edes keskittyä. Elämässä pitäisi muutenkin sanoa KYLLÄ enemmän kuin EI.

Elämälle, kesälle ja kyllä -sanan viljelylle *cheers*,

Vilhelmiina