Kun ympärillä tapahtuu jotain ikävää tai kun olo vaan tuntuu ikävältä, miten nähdä taas se keltainen aurinko harmaan pilviharson takaa?

​Pitää pysähtyä. Keskittyä kuuntelemaan omia ajatuksia ja tuntemuksia.

En olisi koskaan uskonut myöntäväni tätä, en itselle enkä muille, mutta tunnen itseni todella yksinäiseksi. En tavallaan ole yksinäinen, minulla on ihana perhe ja ystäviä ympärillä – he ovat vaan fyysisesti niin kaukana, eikä pelkät puhelut korvaa sitä fyysistä läheisyyttä, mitä kaipaan. Minulla ei ole juuri nyt mahdollisuutta kävellä naapuriin äidin luokse aamupalalle tai kahvitella parhaan ystäväni kanssa iltapäivällä. Tämän asian otaksuin ja hyväksyin muuttaessani kauas heistä, mutta vasta nyt se on kolahtanut vasten kasvoja. Minulla on ikävä ihmisiä, jotka olen tuntenut koko ikäni ja jotka tuntevat minutkin läpikotaisin. Ikävä sitä turvallisuudentunnetta mikä kumpuaa sellaisilta ihmisiltä, jotka olet aina tuntenut. Ikävä ihmisiä, joille ei tarvitse selitellä kuka minä olen ja miksi käyttäydyn kun käyttäydyn. Voihan uusista tuttavuuksistakin löytyä tälläisiä ihmisiä, mutta jos totta puhutaan, mikään ei korvaa kanssasi kasvaneita lapsuudenystäviä eikä todellakaan omia vanhempia tai sisaruksia. Fyysinen läheisyys on niin eri asia kuin viestit tai puhelut rakkaimmille – rakastan enemmän sitä, kun saa käsin koskettaa ja halata niitä elämän tärkeitä ihmisiä. Ja se, etten vaan jaksaisi olla puhelimen ääressä alati kirjoittamassa kuulumisiani viestiksi, vaan haluaisin sanoa ne kasvotusten. On päiviä, jolloin puhelin ahdistaa, päiviä, jolloin laitan sen äänettömälle ja pois näkyviltä. Ne päivät ovat parhaita, kunnes huomaan useita huolestuneita viestejä siitä, olenko kunnossa tai missä menen kun en vastaa puheluihin. En vaan haluaisi olla koko ajan tavoitettavissa niin.

Näin yksin asuessa tämä ikävän tunne tuntuu todella voimakkaalta. Kun heräät aamulla yksin, syöt aamupalan yksin, teet päivällistä yksin, siivoat yksin ja menet nukkumaan yksin – mitä arjen rutiineja tahansa, teet ne yksin eikä ole ketään kenen kanssa ne voisi jakaa. Ei ole ketään, kenen kanssa iloita näistä tavallisista arkisista asioista. Yksin asuminen on alkanut ahdistaa jollain kummallisella tavalla, sillä nämä hiljaiset – vaikkakin niin ihanat – 45 neliötä tuntuvat kaatuvan päälleni hetkenä minä hyvänsä. 

Jos joku sana kuvaa kesäkuuta, se on: ikävä. Minulla on ikävä sitä omaa pirteätä minua, joka näki aina positiiviset puolet niissä ikävissäkin. Minulla on ikävä ystäviä yökylään, jonkun nukkumaan sohvalleni tai viereeni, ikävä sitä naurua ja niitä elämänääniä ympärilleni. Minulla on ikävä rutiinia tähän elämään, niitä aamuheräämisiä johonkin ja iltapäivän paluuta kotiin, ikävä pakollisia menoja. Minulla on vaan ikävä omalta tuntuvaa ja näyttävää elämää kohtaan. Ikävä omaa elämää.

Rutiinittomat ”lomaviikot” alkavat muistuttaa minua ajasta, jolloin olin työttömänä, ajasta, jolloin voin henkisesti pahoin. Olin liian vapaa aikatauluista, eikä se ilmeisesti sovi minulle, tarvitsen jonkinsortin rutiinia elämään. Pakollisia menoja tai asioita, joita tehdä. Yksinelävällä niitä ei koulun, työn tai harrastusten lisäksi juurikaan ole. Koulusta olen ”lomalla”, töitäkään en ottanut näiden kesäopintojen vuoksi ja harrastukset lukeutuvat tällä hetkellä säännölliseen lenkkeilyyn, kuntosalilla käyntiin ja kotona joogaamiseen, joita harrastan oman fiiliksen mukaan. Eli ei siis mitään pakollisia menoja, ainoastaan opinnot, jotka on suoritettava syyskuun loppuun mennessä. En tiedä miksi stressaan tästä asiasta, sillä rankan kevään jälkeen nimenomaan halusin kesäksi elämältä vapautta ja kepeyttä. Nyt sitä on, tosin eivät kesäopinnot yhtään sen kepeämpiä ole, olen uppoutunut ja väsyttänyt itseni jo nyt niillä, etten ole ehtinyt elää kunnolla siinä sivussa. Siksi ehkä koko kesäkuu on tuntunut ikävältä.

Olen loman tarpeessa. Loman ilman opiskelua, tietokonetta tai muuta opintoihin liittyvää. Minun on päästävä jonnekin kauas, jotta voin nähdä taas lähelle. Ei minnekään maailman toiselle puolelle, eikä välttämättä edes Suomen rajojen ulkopuolelle, mutta jonnekin kauemmas omasta pikku kodistani ja näistä jo-niin-tutuista ympyröistä.

Onneksi pysähdyin ja kuuntelin omia ajatuksiani. Olen ollut liian keskittynyt puurtamaan vain yhtä asiaa, ja tuntuu, että olen kadottanut itseni siinä samassa. Pieni pysähtyminen on paikallaan silloin, jos huomaat että oma mieli vaeltelee jossain missä sen ei ehkä pitäisi. Joskus pitää vaan pysähtyä, kuunnella omia tuntemuksia, antaa pään tuulettua kunnolla ja aloittaa alusta.

xx Vilhelmiina