Nyt kun alan perehtymään kesäopinnoissani rakkauden saloihin ja rakkauspsykologiaan, on lähdettävä jostain liikkeelle. Ehkä omasta itsestä ja omista kokemuksista rakkauden suhteen. En tarkalleen tiedä mistä aloittaa, mutta kunhan nyt jostain. Aluksi pohdinta on varmasti kevyttä, mutta luulen että mitä pidemmälle syvennyn, sitä enemmän tajuan asioita niin itsestäni kuin ylipäänsä rakkaudesta.

Onhan rakkaus ihana asia, jo sananakin kaunis ja tunteita muodostava.

Okei. Aloitetaan nyt sitten minusta. Ja aiheesta, mikä tapahtuu ennen rakastumista: ihastuminen.

Ironista on, että ne harvat miehet, joihin olen ollut ihastunut, eivät ole lopulta halunneet olla kanssani. Tai heidän käytöksensä perusteella asian olen tulkinnut niin. Olen huono ihastumaan, joten miksi kaikkien kohdalla on tapahtunut näin? Jotain karman lakia? En koe olevani paha ihminen enkä pystyisi satuttaa toista ihmistä, en henkisesti enkä fyysisesti. No, asiaan. Kaikkien näiden miesten kohdalla on tapahtunut niin, että olen ollut heille se toinen nainen, ikään kuin varavaihtoehto. Luulen, että kukaan ei halua olla varalla, eihän se kovin mukavalta tunnu. Kun ei tiedä mitä tuntea siinä vaiheessa, kun toinen antaa olettaa asioita ja sitten ei annakaan. Tunteet voisi rinnastaa kiikkulautaan, mikä kiikkuu alati toiselta puolelta toiselle, ilman että pysähtyisi ja olisi tasapainossa, vakaana.

”Että jos nyt tuon ykkösvaihtoehdon kanssa mikään ei suju, niin onhan minulla varalla se toinen jonka tiedän tykkäävän minusta. Roikotan sitä niin kauan mukana ja heivaan sitten menemään, jos se ensimmäinen vaihtoehto haluaakin minut.” ​Kuulostaa kuin joltain peliltä, mutta todellisuudessa on hyvin mahdollista, että ne miehet ovat ajatelleet juuri noin.

Välillä pitää kysyä itseltäni tämä kysymys: miksi en ihastu miehiin, joista tiedän, että he kohtelisivat minua kuin kukkaa kämmenellä? Miksi en vaan osaa antaa tunteideni tulla, jos olen kohdannut mukavan ja potentiaalisen (herras)miehen? Ihastun ja päästän tunteeni valloilleen, kohteena ne väärät kaksilahkeiset, jotka eivät ole oikeasti kiinnostuneita minusta. Olen miettinyt, että tämä on varmaan joku rakkauselämän oppikoulu – minun kai pitää oppia pettymään useammin kuin kerran, elää niissä tunnemyrskyissä ja itkeä toisen perään, ennen kuin elämääni astuu Se Oikea. Paitsi tiedättekö, joku joskus totesi näin: ”sitä oikeata ei ole olemassa – henkilöstä tehdään se oikea.” Hyvin mahdollista.

Jokseenkin helpottavaa tietää, että jokainen meistä tulee petetyksi ainakin kerran elämässä, se on fakta. Jokaisen pitää vaan oppia elämään sen ikävän tunteen kanssa, mikä petetyksi tulemisen jälkeen on. Toista kun ei voi omistaa, ei vaikka sormukset olisivatkin merkki lupauksesta ja yhdessäolosta. Parisuhde tarkoittaa kahta itsenäistä, erillistä ihmistä yhdessä – itsenäinen kannattaa olla, oli sitten parisuhteessa tai sinkku. Onneksi lojaalejakin ihmisiä on, heidät pitää vaan löytää ja sellaisista ihmisistä kannattaa pitää tiukasti kiinni. Koska jokaisella meistä on oikeus tulla kohdelluksi kunnioittaen ja luottamus kahden ihmisen välillä on suhteessa se lähtökohta – ainakin mielestäni. 

Jokainen nainen ansaitsee hyvän miehen, ja jokainen mies ansaitsee hyvän naisen. Sen jokaisen tulisi muistaa. Ja pakko siteerata vielä Pihla Viitalaa; ”Tytöt, jos teillä on ikinä mitään saumaa saada kiva mies, niin ottakaa sellanen – vittumaisilla ei lopulta tee yhtään mitään.”

Tänä kesänä aion jakaa rakkautta ympäriinsä, koska jokainen tarvitsee ja ansaitsee rakkaudentekoja. Eikä ne teot tarvitse maksaa mitään, halauskin kertoo välittämisestä, jopa pelkkä kaunis sana tai silmiin katsominen. Ja kun ne tulevat suoraan sydämestä, ne myös menevät suoraan sydämeen. Yksi elämänohje tälle kesälle ja ihan jokaiselle päivälle tästä eteenpäin: muistakaa rakastaa, ja tulla rakastetuksi.

xx Vilhelmiina