Ahh,

kun vahingossa kuulokkeista alkaa soimaan joku kappale, joka ihan vahingossa sanoittaa ihmisen koko tämän hetkisen olotilan tai oikeastaan elämäntilanteen. Siinä piilee musiikin voima, taika ja olennaisuus. Ja kaikki se muu ihana, mitä musiikki tuo meidän jokapäiväiseen elämään.

Elämä ilman musiikkia on totaalinen nó nó. 

On se varmaan tämä kevätkin. Kevät on minulle aina sitä jotain ihmeellistä aikaa, jolloin tapahtuu kaikkea liiaksikin. Ilman muutoksia ja mullistuksia kevääni ei ole kevät. Pitää tehdä jotain, kokeilla ehkä jotain uutta, edes yrittää. Ja sillä ei ole mitään väliä mikä se lopputulos on, pääasia ja fokus on yrittämisessä.

Olen tässä kirjoitellut lopputyötä yrittäjyydestä, aika kaikenkattavasti ja tavallaan pelännyt sen liiasta laajuudesta. Rajasin kuitenkin aihetta sen verran, että pääpaino on niissä asioissa, joita janoan juuri nyt ja joista haluan oppia lisää. Pääfokus on kuitenkin yrittäjyydessä, suomalaisessa yrityskulttuurissa ja -kasvatuksessa sekä nuorissa yrittäjissä eli tulevaisuuden Suomen talenteissa.

Alusta asti olen ollut sitä mieltä, että vitsi miten hyvä lopputyö tästä tuleekaan. Aihe on itselleni jo niin rakas ja merkittävä. Siksi kai sen aiheeksi valitsinkin.

Kevät on ollut tähän mennessä kiva, oikeastaan enemmän kuin kiva. Ihana se on ollut. Olen ollut tänä keväänä erittäin luovalla päällä (luovuuspäissäni indeed): olen maalannut, neulonut, lyriikoinut (siis huom. kirjoitellut muutakin kuin lopputyötä tai näitä ajatuksiani tänne blogiin!!) ja valokuvannut. Ja mitä valokuvaamiseen tulee, olen ilmeisesti kausiluonteinen valokuvaaja. Siksi en ehkä voisi tehdä sitä työkseni, ainakaan päätoimisesti.

Muistan kevään 2019, kun ystäväni kanssa lenkillä juttelimme unelmista ja unelma-ammateista. Mainitsin tietenkin jälleen valokuvaajana toimimisen. Muistan ystäväni sanat tarkoin. Ensin ajattelin, että en ole samaa mieltä, mutta lopulta myönsin niin itselleni kuin hänellekin:

haluan vain harrastaa valokuvaamista. Koska siitä katoaa se taikuus, minkä haluan säilyvän kun kuvaan. Kun harrastan kamera kädessä haahuilua ja hetkien vangitsemista, se tuntuu rakkaalta. Aina kun kuvaan, koen luovani jotain ihmeellistä niiden onnistuneiden valokuvien kautta ja koen suurta taikuutta saadessani jotain niin upeaa aikaan.

Mutta mietin silti, että ei yhtään haittaisi jos joskus keski-ikäisenä työskentelisin päätoimisena valokuvaajana.

dreams oh dreams……….

Minusta on ihana olla moniosaaja. Generalisti on kai se toinen ulottuvuus käsitteelle moniosaaja. On niin paljon asioita, jotka kiinnostavat, ja joista haluaa oppia lisää. Janoan uutta tietoa, janoan myös uusien taitojen oppimista. On niin ihanaa olla tällainen ihminen, sellainen sekä että -ihminen. Jos pitää valita joko tai, se tuottaa tuskaa, verta ja hikeä. Symbolisesti siis. Siksi useat eri ammatit ja niihin opiskelu on mieluista, kiinnostaa ja innostaa. Minut voi nähdä taituroimassa eri aloilla sitten tulevaisuudessa, we will see.

Vielä viisi vuotta sitten unelmoin valokuvaajan työstä. Mutta se oli ihana unelma, mitä unelmoida. Oli ihana viettää ne menneisyyden pitkät huolettomat päivät suunnitellessa samalla, mitkä polut veisivät minut siihen ammattiin, kohti professionaalia valokuvaajaa.

Elämä ei vaan mene aina niin kuin sen suunnitteli. Yleensä se menee vielä paremmin kuin sen suunnitteli. Unelmointi on silti ihanaa päivittäistä spessua puuhaa ja erittäin sallittua. Puss,

Vilhelmiina