Pitää sanoa, koska omat tunteet pitää aina sanoa ääneen

”En sano mitään, koska minä tunnen.”

Suoraan käännettynä kyseinen lause menisi kutakuinkin noin, paitsi että se kätkee sisäänsä paljon muutakin kuin pelkän oivaltavan lauseen.

Tai ainakin kätki, omalla kohdallani sitä se nimenomaa teki silloin muutama vuosi sitten.

Muistan sen vuoden, kun lisäsin tuon ylläolevan kuvan, tuon hyvin tummanpuhuvan kuvan koristettuna pienellä valkoisella tekstillä oman Facebook-profiilini kansikuvaksi. Muistan tasan tarkkaan, miksi ja mitä sillä halusin muille viestittää. Vaan kun ei kukaan ymmärtänyt sen tarkoitusperää; useat tykkäsivät ja osa taas ihastui. Eikä mielestäni tuo ole minkään tykkäyksen tai ihastumisen arvoinen sanoma, ei ainakaan ihmisiltä, jotka eivät tienneet mitä kävin elämässäni juuri silloin läpi. Ei kukaan oikeastaan tiennyt, ei heti, sillä minä piilotin omat tunteeni ja asiani muilta, enkä sanonut niitä ääneen. Eli toisin sanoen noudatin juurikin tuon kuvassa esiintyvän lauseen sanomaa, ja se oli (nyt ajateltuna) ihan hirveän väärin.

(Lauseen teksti voisi myös viestittää, että olen tunnepohjainen ihminen. Että olen vahva tuntemaan ja aistimaan myös muiden tunteet, ja niin minä olenkin. Sekoitan muiden tunteet välillä vähän liiankin herkästi omiini ja tätä piirrettä minussa yritänkin työstää: että en unohtaisi itseäni ja omaa ääntäni niiden miljoonien muiden sekaan. Olen todella herkkä aistimaan tunteita, ihmisiä, ja elän tunnepohjaisesti eli tunteella.)

Sinä vuonna päätin jättää työpaikan, jossa koin nuorta ihmistä musertavaa, henkistä väkivaltaa. Minua kiusattiin ja alennettiin henkisesti todella pahoin, enkä ollut ainut – kollegani sai osakseen jopa fyysistä väkivaltaa. Annoin kiusaamisen jatkua liian pitkälle – kolme kuukautta oli aivan liikaa sinnitellä ja työskennellä sellaisen pahoinvoivan ihmisen alaisena. Ne kolme kuukautta saivat minut (mm.) pelkäämään ihmisiä, työtä, olin aika ajoin epäluuloinen ihan kaikesta ja menetin aika pahasti myös itseluottamuksen, joka oli huipussaan juuri siinä elämänvaiheessa kun minusta oli tullut kovinkin itsenäinen aikuinen nainen. (Näin voin käydä, että jonkun asian kasaaminen vie vuosia, mutta sitten sen pystyy murtaa ihan vain sekunnissa. Niin kuin minulla kävi: olin työstänyt itseäni ja itseluottamustani monia vuosia, mutta ei siihen tarvittu kuin tällainen puistattava kokemus, kun minun piti oikeastaan taas aloittaa ihan sieltä alusta.)

Rakastin työtäni. Olin niin rutinoitunut ja onnellinen hyväpalkkaisesta työstäni, ja olisin jatkanut samassa paikassa luultavasti vielä vuosiakin, mutta minun piti ihan jo oman terveydenkin kannalta luopua jostain todella rakkaasta ja hyväksyttävä se. Ensinnäkin hyväksyttävä se, että elämässä on välillä pakko luopua niistä itselleen jo tärkeiksi muodostuneista asioista ja että en ole ainut tässä maailmassa, jota kohdellaan (tai on kohdeltu) kaltoin.

En todellakaan ole ainut, joka on kokenut työpaikkakiusaamista, henkistä tai fyysistä väkivaltaa, tai mitään muutakaan negatiivista, joka saa ihmisen lannistumaan ja pelkäämään elämää. Ja tällaiset asiat pitää nostaa aina esille, niihin ei saa tyytyä eikä niitä saa lakaista maton alle. Asioihin pitää puuttua. Ketään ei saa kiusata, ei henkisesti eikä fyysisesti – ei millään tavalla (!!). Ja mielestäni tämäkin on kiusaamista: jos tietää, että kiusaamista tapahtuu, mutta ei puutu siihen – koska ei uskalla, ”ei kiinnosta kun ei kosketa minua” eli ei halua puuttua tai olla osallinen, haluaa tyytyä tai lakaista kaiken maton alle. Ei näin. Älä ole kiusaaja, vaan muutu: PUUTU.

Minua ei aluksi uskottu, kun kerroin mitä työpaikallani tapahtuu. Meni viikkoja, jopa kuukausia ennen kuin kaikki asiat (minun ja muiden kohtalot) paljastuivat ja kaikki palaset loksahtivat paikoilleen. Karma iski, eli paha sai palkkansa.

Voisi sanoa, että loppu hyvin ”kaikki hyvin”, mutta eihän tuollaiset ikävät asiat koskaan unohdu. Ne eivät unohdu, mutta kas kummaa ne kasvattavat. Ihminen oppii lukemaan ihmisiä eri tavoin ja varomaan niitä (ns.) vaaranmerkkejä. Ja oppii jättämään tuollaiset ihmiset omasta elämästä nopeammin pois, kun ne merkit alkavat hälyttää sitä punaista vaaraa. Oppii sanomaan ”hyvästi” ja juoksemaan taakseensa katsomatta, ennen kuin kukaan ehtii satuttaa.

Haluan vain muistuttaa, että pienikin alentaminen, pienentäminen, solvaus, ikävä kommentti tai teko (mikä vain asia, joka saa sinut surulliseksi tai pahoinvoivaksi) on syytä nostaa esille heti, ei koskaan huomenna, vaan heti. Jokaiseen asiaan on puututtava ja jokainen asia on puhuttava läpi.

Minä sanon jyrkän ”EI” kiusaamiselle, olen aina sanonut ja tulen sanomaan vastaisuudessakin. Ja jos näen kiusaamista, puutun asiaan heti, en koskaan huomenna, vaan heti. Minun ympärilläni ei kiusata ketään tai pikemminkin: minun ympärilleni eivät pääse ne, jotka kiusaavat (just for let you know).

Cooleja ovat ne, jotka eivät kiusaa. Nössöjä taas ne, jotka kiusaavat.

Puhumalla, kuuntelemalla ja keskustelemalla (toistemme eri näkökannat ymmärtäen) pääsee aika pitkälle, ja asiat ratkeavat. Muistetaan se puhumisen tärkeys ja kuuntelemisen taito vastaisuudessakin, eikö?

Ja ollaan läsnä,

xx Vilhelmiina