Unelmat muuttuu kun elämä muuttuu
I haven’t ever really found a place that I call home, I never stick around quite long enough to make it. I apologize that once again I’m not in love, but it’s not as if I mind that your heart ain’t exactly breaking. It’s just a thought, only a thought.
But if my life is for rent and I don’t learn to buy? Well I deserve nothing more than I get ’cause nothing I have is truly mine.
I’ve always thought that I would love to live by the sea, to travel the world alone and live more simply. I have no idea what’s happened to that dream ’cause there’s really nothing left here to stop me.
While my heart is a shield and I won’t let it down, while I’am so afraid to fail so I won’t even try, well how can I say I’m alive?
(Dido – Life for Rent)
Vielä kaksi vuotta sitten olin jättämässä Suomen ja lähtemässä maailmalle. Olisin saanut töitä Espanjasta, Ranskasta, soitettiin minulle Puolastakin ja olisin päässyt Hollantiin lentoemäntäkoulutukseen.
En mennyt. Ranskaan olin jo lähdössä, laukut oli pakattu ja jäähyväiset itketty. Myöhästyin lennolta. Itkin lisää. En halunnut palata takaisin kotiin. Palasin, ja kotiin kun pääsin, hyppäsin suoraan peiton alle ja itkin monta viikkoa. Monen monta viikkoa. Elämä oli täysin hukassa. Minä olin hukassa. Se oli siinä, ajattelin.
Oli vain keksittävä uusi tarkoitus elämälle.
Uskon kohtaloon. Se oli minun kohtaloa. Epäonnistuminen. Ei ollut oikea aika minulle lähteä ulkomaille, aikani tulee vielä. Enkä tiedä haluanko sitä enää – olen taas löytänyt rakkauteni Suomea kohtaan, ja se on nyt todella vahvaa rakkautta. En tiedä, haluanko koskaan muuttaa pysyvästi Suomesta pois. Minut on ehkä tarkoitettu asumaan täällä – ei Espanjan auringon alla churroja syöden, ei Ranskan kaduilla patonki kädessä, ei ehkä Euroopan taivaallakaan lentäen ja asiakkaita englannin kielellä palvellen.
Olin pakenemassa maailmalle. Olin siis pakenemassa. Halusin Suomesta pois, täällä oli liikaa ikäviä asioita muistuttamassa minua, liikaa ikäviä muistoja. Halusin aloittaa jossain kaukana puhtaalta pöydältä. Lopulta tajusin, että pakeneminen ei vaan auta. Pelot ja ikävät asiat tulee kohdata, ne tulee käsitellä läpi. Vasta vuosi sitten, keväällä 2017, löysin taas itseni. Yksi ja puoli vuotta elin täysin sumussa. Oikeastaan, en muista niistä ajoista juurikaan. Enkä halua muistellakaan. Ne on menneisyyttä, ja osa historiaani.
Kevät 2017. Näin maailman taas niin miten sen olen aina ennen nähnyt – kauniina ja mahdollisuuksia täynnä. Olin vaan menettänyt sen otteen. Samalla menettänyt itseni. En tunnistanut edes itseäni peilistä niinä sumuisina aikoina. Peilistä katsoi tutunnäköinen tyttö, siltä puuttui vaan se tärkein – elämänilo. Peilissä näkyi tyttö, jolla oli silmät ja suu, mutta ei iloa, hymyä tai onnellisuuden hiventäkään. Silmät eivät enää loistaneet sinisinä, suupieletkään eivät kääntyneet ylös. Peilistä katsoi tyttö, jolla oli tyhjä katse. Ei ole enää – se tyttö on nyt poissa, eikä enää koskaan palaa.
On ihanaa olla taas oma itseni. On ihana olla tässä, miettimättä liikaa miten elämä menee. Se menee kuin on tarkoitettu. Tällä kertaa,
otan kaikki haasteet vastaan enkä ainakaan kadota sitä mikä on ominaisinta minussa, elämäniloa. Pidän siitä tiukasti kiinni.
xx Vilhelmiina