Yhtenä iltana

Elämään mahtuu iltoja paljon.

Niitä mahtuu niin paljon ettei ole aivan varma kuinka paljon. Harva jaksaa laskea, harvoin se edes kannattaa. Ihminen voi pitää lokikirjaa eletyistä päivistä, hetkistä, illoista, mutta kaikista ei jää muistijälkeä tai jälkeä oikeastaan mistään. Ne vain ovat, tulevat ja menevät niin kuin aikakin. Jatkuvasti kulkevat.

Joskus tämä kaikki vilisee ohi, elämä, mitään sanomatta, jälkiä jättämättä. Niitä ohikiitäviä hetkiä,

ikuistamattomia.

Päiviä, jotka jäävät täysin tuntemattomiksi. Mutta elettyjä nekin, tärkeitä ja ainutlaatuisia, omalla tavallaan olleita.

Kuka edes kykenee muistamaan kaiken. Se kun tuntuu olevan niin mahdotonta.

Ja miksi muisti on niin valikoiva. Se kun voisi yhtä hyvin olla kaikenkattava.

Joskus iltaan haluaisi jäädä, jämähtää siihen olevaan hetkeen ja unohtaa ajan kulkevan eteenpäin. Silloin ei osaa oikein kaivata menneeseen, eikä tahtoisi nähdä vielä tulevaisuuttakaan. Niitä päiviä täytyy sanoa hyviksi, jopa täydellisen hyviksi. Onnellisia hetkiä,

tässä hetkessä.

Hymykään ei ole silloin pintapuolista, sitä hennonkaltaista liikettä, joka muodostuu vain kasvoilla. Se muodostuu jossain muualla, sen tuntee jossain muualla. Jokin sisimmässä kertoo kaiken olevan juuri oikein, hyvin, juuri nyt. Kun on vaan ihan äärimmäisen hyvä olla – hyvä vaan olla, ihan vaan olemalla tässä ja täällä elämässä.

Kunpa nämä päivät eivät katoaisi koskaan. Ainakaan heti, ainakaan vielä. Milloinkaan. Kunpa ne palaisivat yhtä nopeasti kuin lähtivätkin, mutta että palaisivat.

Kuka on keksinyt sanan huomaamaton, ja miksi. Niin kauan kun nähdä voi, voi myös kaiken nähdä.

On asioita, joita pidämme itsestäänselvinä, olettamalla että näin on aina ollut ja näin se tulee aina menemään. Mutta ei kannattaisi, koska niin ei ole välttämättä aina ollut, eikä se niin tule aina menemään. Mistä edes tietää yhtään mitään, varmuus on utopiaa. Yllättyä voi, mutta myös yllättää.

Joku on aina se ensimmäinen, joka ensimmäisenä huomaa ja ensimmäisenä näkee. On se ensimmäinen, jonkun on oltava.

Maailmaa kannattaa aina vähän ihmetellä. Täällä on niin paljon kaikkea, joista voi olla kiinnostunut, joista saa olla kiinnostunut, joista kannattaa olla kiinnostunut. Olemassa on monia asioita, paljon asioita. Kaikkea ei ehdi yhden elämän aikana,

mutta kaikkea voi tavoitella, no, ainakin ihmetellä.

Olen jo kauan vanginnut valokuviin sen, mitä ihmettelen. Pieniä palasia tätä todellisuutta osaksi valokuvia. Enkä koskaan tahdo lopettaa tätä harrastusta, en valokuvaamista enkä maailman ihmettelyä.

Jatkuvassa liikkeessäkin voi ihmetellä, pysähtyä ei aina tarvitse. On olemassa sananparsi ihmettelemisen arvoinen, joka ei ole mielestäni kovin kummoinen, mielestäni kun kaikki maailman asiat ovat ihmettelemisen arvoisia.

Todellisuus on niin hetkellistä, mahdotonta pysäyttää. Mitä tapahtui minuutti sitten, ei tapahdu enää. Hetki ei toistu, samaista hetkeä ei voi toistaa. On mahdotonta kelata taaksepäin, ne menivät jo,

onneksi on tulevaisuus.

Ne kauan kadotetut päivät, jotka tuntuvat kuin eilisiltä, niitä on paljon. Ihmeellistä on ihmisen kyky muistaa ja tuntea jotain niin vahvasti, edelleenkin, näiden valovuosien jälkeen. Ovatko tällaiset päivät hetkineen tallentuneet johonkin lukolliseen lokeroon, jota ei vaan saa auki, johon kenelläkään ei ole avainta, mutta hyvä niin. Ovatpa ainakin, ja pysyvät, niin kauan kun ihminen hengittää.

Tietyt elämän hetket, ne miljoonat sanat ja teot, muokkaavat ihmisen elämää tehden siitä juuri sellaisen kun kuuluukin. Merkityksen huomaa vasta jälkeenpäin.

Omassa utopiassa eläisin ikuisesti kesäöissä, kuuntelisin Lykke Liitä ja päivät etenisivät hiljalleen ihmetellen,

/Vilhelmiina