Ystävänpäivä, ja minua ahdistaa

Ystävänpäivä,

suukkoja, haleja ja tusinoittain punaisia ruusuja. Lahjoja, herkuttelua ja kauniita lauseita. Ystävien kanssa olemista. Iloa ja naurua, ilon jakamista. Niistä on ystävänpäivä tehty, vaan eipä minun. Ei tänävuonna.

Istun yksin kotona, kuuntelen spotifysta listaa nimeltä 70’s road trip, minulla on suunnaton ikävä ja hieman ahdistavakin olo, poskillani valuu kyynel ja en oikein tiedä itkisinkö surusta vai onnesta. Ehkä molemmista.

Kaikki on todella hyvin, mutta minulla on ikävä. Se alkoi jo eilen yöllä, kun huomasin itkeväni ystäviäni, joiden kanssa olen saanut kokea asioita, jotka ovat muokanneet minusta minut ja kasvattaneet minua ihmisenä. Jos he eivät olisi eksyneet elämänpolulleni, minä en olisi minä – en olisi tässä. Tiedän etten olisi. Eilen illalla, kun kaukana asuva ystäväni otti minuun yhteyttä – siitä se kai alkoi. Se ikävä. 

Ei sillä, minulla on ihania uusia ystäviä täällä pohjoisessa ja saan halin jos toisenkin päivittäin – koen olevani onnekas – mutta sellaiset ihmiset, jotka ovat vaikuttaneet minuun niin voimakkaasti, saavat minut ikävöimään heitä aina ja ikuisesti. Eikä sitä ikävää osaa peittää, eikä sitä tarvi – kun itkettää, itken. Enkä voi tälle mitään, tunteellinen ihminen on tälläinen, aina tunteiden myrskyissä seilaamassa.

Asioita, jotka kumpuavat sydämestä, ei niitä vaan voi peittää. Eikä niitä kannata peittää, ne kannattaa näyttää, myös muille. Olla ihan rehellinen tunteiden kanssa, olla sinut omien tunteiden kanssa.

Nyt jatkan (onnen)kyyneleiden pyyhkimistä poskiltani ja ehkä keksin kohta jotain kivaa, jotta saisin muuta ajateltavaa. Ehkä leivon jotain tai katson leffan, tai sitten olen vaan sinut tämän ikävöimisen kanssa. Annan kyynelten valua.

Ajattelen, että tänään on vaan päivä, jolloin kaikki ikävä ystäviäni kohtaan korostuu. 

Volim te/I love you/Älskar dig/Elsker deg/S ’agapó/Minä rakastan teitä,

xx Vilhelmiina