Elämä Senegalissa on kallista. Suomen mittakaavoissa ei toki mennä, mutta ihmettelen välillä miten paikallisilla on varaa asua täällä, kun palkat eivät kuitenkaan ole niin korkeita. Vuokratkin ovat melko hulppeita Dakarissa. Tai olivat siihen asti, kunnes nykyinen hallitus päätti tehdä mielenkiintoisen päätöksen alentaa kaikkien (!) vuokria vaatimattomat 29 prosenttia! Onkohan tässä nyt ajateltu kaikkea aivan loppuun saakka? Toki olihan se mukava yllätys kun vuokramme yhtäkkiä laski roimasti, mutta näinkö yhteiskunta ja markkinat toimivat? En ole mikään taloustieteilijä, mutta tällainen hallituksen taholta tuleva sekaantuminen kuulostaa omituiselta. Mitenköhän ne rakentajat, jotka ovat ottaneet lainaa nyt sitten maksavat lainansa takaisin, kun eivät saakkaan etukäteen laskemiaan rahoja takaisin..? Joku markkinanero voisi selittää mulle tästä toimenpiteestä mahdollisesti aiheutuvia seurauksia. Mutta olishan se hauskaa jos näin kävisi Suomessakin! Suomenkin valtio voiskin yhtäkkiä alentaa vuokria ja monien muidenkin tuotteiden ja palveluiden hintaa. Miksi Suomi edes on niin kallis ja kalliimpi, kuin moni muu EU-maa?! En tajuu enkä tiedä..

Vaikka yritetäänkin elää miehen kanssa kovin säästeliäästi (siksi, et meillä on niin pienet tulot tällä hetkellä), niin välillä tulee hemmoteltua itseensä esimerkiksi hyvällä ruualla. Miksi mä aina kirjoitankin ruuasta, täytyypä miettiä tätä 🙂 No jatkan nyt aiheella kuitenkin, kun jo aloitin. Oltiin siis toissapäiväna syömässä etiopialaisessa ravintolassa ja aika hyvää oli. Ruoka tuotiin isolla tarjottimella ja siinä oli monia erilaisia kastikkeita. Sitä syötiin sormin ja kastikkeet syötiin lettujen näköisten leipien kanssa. Tai ihan oikeita lettuja ne olivat, mutta hiukan happaman makuisia. Meitä oli kuusi syöjää ja ruokaa jäi ylikin; kaikki maksoi noin 40€. Eli ei Suomen mittakaavassa kauhean kallis illallinen. Meille kuitenkin harvinainen yleellisyys tässä elämäntilanteessa.

Etiopialainen ravintola Lalibela.

Kunnostauduin myös suomalaisuuden tuomisessa Dakariin, intouduin nimittäin leipomaan pullia.

Varusteiden puutteen vuoksi kananmunan levittämisessä toimi käsi (ja hyvin toimi). Raesokeria olin saanut tuliaisina Maikilta ja kardemummaa oli etukäteisviisaana roudannut mukanani jo joulukuussa. Maistuvia pullia!

Pullista vielä senegalilaiseen Terangaan eli vieraanvaraisuuteen ja yhteisöllisyyteen. Se on yksi niistä asioista, joista eniten pidän Senegalissa. Kaikki jaetaan muiden kanssa, eikä olla niin justiinsa esimerkiksi omien tavaroiden tai ruuan kanssa. Mies naureskelee mulle ja Maikille (mun suomalainen ystävä, joka asuu myös Dakarissa), kun lasketaan tarkkaan aina kuka on kellekin velkaa ja kuinka paljon. Ja kyse on vain muutamista lanteista. Täällä pikkusummat ohitettaisiin olkapään kohautuksella. Ja pulla liittyy tähän aiheeseen niin, että niitä leivottuani otin pussillisen mukaan vietäväksi Maikille. Kävelimme kadulle mieheni kanssa, hän pullaa juuri mutustaen ja minä läpinäkyvää pullapussia kantaen. Yksi mies (tuntematon) käveli vierestämme ja pyysi mieheltä pullaa (ihan normimies; ei kerjääjä tai muu sellainen) ja mun mieshän sitten antoi juuri syömänsä pullan puolikkaan tuolle toiselle. Ja tämä kaikki oli täysin normaalia. Tuo pullaa pyytänyt mies söi pullanpuolikkaan ja kehui, että onpas hyvää ja pyysi vielä mun pussista toista itselleen. Siihen mun mies vastasi, että niitä ollaan viemässä jo jollekin, että seuraavalla kerralla sitten. Täällä jakaminen on arkipäivää, mutta kuitenkin, jos ei halua eikä pysty, niin voi siitä kieltäytyäkin. Tykkään tästä tosi paljon! Senegalilaiset eivät ole itsekkäitä, vaan heidät pienestä pitäen kasvatetaan tällaiseen ajatteluun. Toivottavasti ehdin imeä vaikutteita epäitsekkyydestä ja jakamisesta, ennen kuin syksyllä palaan Suomeen!