Havaintoja talvilomalta

Vietin talvilomaa menneellä viikolla lumisissa, mutta vallan aurinkoisissa maisemissa, kotona. Vailla suunnitelmia. Viikkoon mahtui kuusi oivallusta elämästä.

Herääminen, joka aamu tasan samaan aikaan kuin töihinkin ilman herätyskelloa. Hieno juttu, mutta kai lomalla voisi joskus nukkua yli seitsemään? En kyllä uskalla kokeilla työviikolla kuitenkaan, että heräisinkö ilman kelloa ajoissa töihin.

Puhelin, kun sitä ei tarvinnut herätykseen saattoi sen jättää minne vaan. Joo, ihan minne vaan. Äänettömällä kukkaruukkujen välissä se hengailikin pari päivää, enkä edes muistanut etsiä sitä. Lomalla ei tarvinnut siis puhelinta eikä someakaan.

Televisiosta tulee päivälläkin katsottavaa. No ilmeisesti uusintoja, mutta minähän en niitä huonona television katsojana ole muutenkaan nähnyt, niin kelpasi muutama sarja. Päivälenkin jälkeen klo 13 tai 15 tuli muutaman kerran televisio sopivasti avattua, ylellistä. Yksi sarja sai jopa koukuttumaan, nyt kun muistaisi arjen keskellä jatkaa viihdyttävää katselua illalla, kun sarja tulee oikeaan aikaan. Uutisia en katsonut koko viikolla.

Liikunta. Eipä väsyttänyt lähteä liikkumaan yhtenäkään päivänä. Aamu-uinteja joka toinen aamu seitsemältä. Lenkit joka päivä ja hiihtelyt päälle, nautin. Voisin tottua tähän.

Kaupassakäyminen. En käynyt kertaakaan kaupassa lomaviikolla, se on kotitöistä kamalin ja muistuttaa arjesta. Siitä, kun en muistanut taaskaan suunnitella viikon ruokalistaa saati kauppalistaa. Se, kun hikoilet toppatakissa maski naamalla pitkäksi venyneen kokouksen jälkeen kaupassa ja lataat kärryyn ne samat jauhelihat,kanat, kasvikset ja leivät. Maha kurnii, oisko se sittenkin pakastepitsa nopein oikotie onneen?

Kävin viisaasti täyttämässä kaapit suunnitellusti ennen lomaa, ja ai autuutta kun on saanut vaan rauhassa kokkailla pinaattipastaa, pitsaa, lohikeittoa ja muuta artesaaniruokaa ajan kanssa.

Toisille shoppailu on kivaa ja rentouttavaa puuhaa. Minäkin mietin hetken ennen lomaa, että nyt. Nyt minä otan sen junan satojen kilometrien päähän ja lähen kaupoille, sitten vuoden 2019, lähtisin isoon kaupunkiin ihan vaan shoppailemaan. Joku sai minut perääntymään, ei en kaipaa sitä. Kaupungissa haluaisin kävellä puistoissa ja museoissa, istua kahviloissa ja nauttia hyvästä ravintolaruuasta, mutta ei, en shoppailla. Niimpä en käynyt kaupassa koko viikolla.

Kohtaamisia. Aamu-uinnit, joissa lisäkseni oli eläkeläisten vesijumpparit. Istahdan saunan lauteille ja nostan jalat ylös. Kaksi sekuntia hiljaisuutta, kun vierestä todetaan;  – Asut 500 metrin päässä meistä. On ihmetelty isännän kanssa, kun et enää joka päivä pyöräile töihin.

Aivan tuntematon mummo, jolle minä en ilmeisesti ole tuntematon. Naurattaa. Kerron olleeni vaihteeksi vuorotyössä ja 3.30 aamut ei ole houkutelleet pyöräilemään vähään aikaan. Lupaan harkita pyöräilyä, kun asfaltti alkaa näkyä. Pikkukylän ihanuuksia ja kamaluuksia.

Loppuviikosta saan mummoilta jo ylennyksen nakata löylyä.

Kyllä näillä oivalluksilla pääsiäipyhiin saakka arjessa jaksaa.

~ Villasukka