Huonojen päivien hyvät syyt
En yleensä oikein jaksa negatiivisia ihmisiä, siis sellaisia joiden asiat vaikuttavat aina olevan vähän huonolla tolalla ja joiden kanssa keskustelu keskittyy pieniin ärsytyksen aiheisiin. (Isot ja hankalat jutut ovat sitten erikseen, niitä saa totta kai aina purkaa.) Viime aikoina olen kuitenkin havainnut muuttuuneeni itse tällaiseksi ankeuttajaksi. Mussa saattaa kyllä aina olla hieman sellainen melankolinen pohjavire, mutta yleensä en jaksa jäädä murehtimaan jotain bussista myöhästymistä tai aamukahvin kaatamista pidemmäksi aikaa.
Tässä parin viikon sisällä oon hävennyt sitä, miten usein oon aloittanut jonkun ihmisen kanssa juttelun valittamalla jostain. On sattunut paljon sellaisia asioita, joiden hankaluus ja yhtäaikainen ilmaantuminen ovat ärsyttäneet mua suunnattomasti: talvikengän rikkoutuminen, kylppärin loisteputkilampun palaminen ja läppärini toimimattomuus. Oon juoksennellut ympäri kaupunkia etsimässä uutta lamppua ja sopivaa pakettia läppärin huoltoon lähettämistä varten, ja ylimääräistä stressiä on tullut viimeisten esseiden kirjoittamisesta ja työasioista, joiden piti jo loppua, mutta jotka ovatkin vielä muistutelleet itsestään.
Tiedän, ihan tällaista turhaa lätinää, joka ei liity mitenkään mihinkään oikeisiin, isoihin ongelmiin! Mulla on asiat ihan hyvin, ja vaikka sellainen pieni yhteinen ärsyyntyminen on välillä ihan mukava keskustelunaihe, en silti haluaisi pilata muiden tunnelmia mäkättämällä tällaisista aiheista. Oikeastaan mun pitäisi tuntea itseni melko kevyeksi, koska parin kuukauden työputki loppui viime viikolla ja mulla ei ole mitään hirveän pakollista tehtävää ennen joulua.
Miksi mä en sitten ole ihan huoleton? Aloin miettiä tätä yhtenä päivänä, kun teki niin paljon mieli valittaa jostakin, että tuntui tosi levottomalta ja ihan räjähtämisen partaalla olevalta. Ei tuntunut enää siltä, että huono fiilis johtuisi vain siitä aika kalliiksi tulleesta aamukahvista, jonka kaadoin läppärini päälle tai opiskelujuttujen kiireisestä tahkomisesta, vaan syy oli jossain syvemmällä.
Aloitin ongelman etsimisen fyysisestä olosta, ja tajusin että olen pitänyt itsestäni vähän huonosti huolta viime aikoina: olen skipannut joogatunteja ja syönyt liikaa einesruokaa. Kotini on tosi epäsiisti ja pyykkikori pursuilee, mikä on aika tavallista, mutta kuitenkin energiaa vievää. Päivät ovat tuntuneet musta mahdottoman pimeiltä ja aamulla on vaikea nousta sängystä, kun ei ole pakko mennä töihin. Sellainen kunnon päivärutiinin puute saa mut haahuilemaan koko aamu- ja iltapäivän ja ahdistumaan illalla siitä, että en ole tehnyt juuri mitään.
Muita syitä löysin, kun kaivelin sisintäni vähän lisää. Vaikka mulla on ollut tosi kiva syksy määräaikaisessa työssä ja gradun parissa, oon ollut varsinkin sen työn takia tosi väsynyt jo monta viikkoa putkeen. Oon tehnyt haastavia asioita, joita en oo aikaisemmin päässyt tekemään, mikä tarkoittaa tietysti sitä, että en ole onnistunut kaikissa jutuissa yhtä hyvin. En ota siitä paineita, koska uskon omaan kehittymiskykyyni, mutta sellainen yrityksen ja erehdyksen prosessi on aina vähän raskas.
”Useimmat ihmiset eivät tarkoita myöhässä olevasta bussista naristessaan vain bussia.”
Lisäksi oon hautautunut liikaa kotiin, vaikka oon ollutkin paljon juhlimassa ja muissa riennoissa. En silti välttämättä joka päivä tapaa ketään kaveria, ja parinkin päivän yksinolo tuntuu musta liian pitkältä ajalta. Yksin asuminen on kyllä paras vaihtoehto juuri tässä vaiheessa, mutta ei ihannetilanne. Onneksi mulla on keväällä niin paljon luentoja, että hengaan yliopistolla varmaan taas enemmän kuin kotona.
Tämä tunteiden vuodatus sai mut ajattelemaan sitä, että itse asiassa luulen, etteivät useimmat ihmiset tarkoita myöhässä olevasta bussista naristessaan vain bussia. Jos elämän suurin ongelma nimittäin on epäluotettava joukkoliikenne, voisi kuvitella että ihmisellä on asiat niin hyvin, ettei yksi linja-auto sinne tai tänne tuntuisi missään. Musta tuntuu että melkein kaikilla on kuitenkin jos ei jatkuvasti, niin ainakin aika usein elämässä meneillään myös jokin isompi asia, josta voi olla hankala puhua suoraan, joten on helpompi kertoa siitä kahviläikästä kauluspaidalla tai lähikaupasta loppuneesta glögistä.
En nyt tarkoita sitä, etteikö pienistäkin asioista saisi valittaa. Ehdottomasti saa, sillä nekin ongelmat voivat olla tosi viheliäisiä! Haluan vain sanoa sen, että joskus niiden mitättömiltä tuntuvien ärsytyksen aiheiden takana saattaa piileskellä paljon isompia. Ihmisiä ei kannata ylianalysoida, mutta joskus pintaa raaputtamalla voi paljastua vaikka mitä. Ehkä siihen ankeaan mäkättäjäkaveriin voisi siis suhtautua vähän myötätuntoisemmin ja esim. kysyä, mitä oikeasti kuuluu. Ja omaa marisemissuodatinta voisi vähän virittää sillä tavalla, että kertoo läheisille niistä asioista, joilla on oikeasti merkitystä, ja jättää välillä parin päivän päästä unohtuvat jutut vain omaan tietoon.
Lue myös: