Aino Vähäpesolan Onnenkissa tuntuu kertovan juuri minusta

Koska Aino Vähäpesolan esseistinen romaani Onnenkissa (Kosmos 2019) käsittelee kaunokirjallisuuden ja sen lukijan välistä suhdetta, aloitan nyt heti omasta lukukokemuksestani.

En ole koskaan samastunut minkään teoksen päähenkilöön yhtä voimakkaasti. Luin kirjan parissa päivässä, eikä se ollut vain sen lyhyen sivumäärän ansiota. Kirjoitin storytelin muistiinpanoihin useita merkintöjä, jotka näyttivät tältä: ”Totta!” ”Tämä!” ”Niinpä!!”

Itse asiassa samastuminen on niin vahvaa, että tästä tuntuu vähän vaikealta kirjoittaa. En pysty katsomaan teoksen maailmaa ulkopuolisen silmin, koska elän siinä itsekin. Romaanin päähenkilöä ja minua yhdistää moni asia: opiskelen kotimaista kirjallisuutta Helsingin yliopistossa, olen (lokakuussa) 24-vuotias, harrastan joogaa ja kirjoittamista, mulla on samanlaisia kokemuksia parisuhteista…

Autofiktiivisen teoksen kirjoittaja Aino on mun opiskelukaveri, ja vaikka romaani ei kuvaa  todellisuutta suoraan sellaisena kuin se on, en voi olla yliopistoa ja opiskelijabileitä kuvaavia lukuja lukiessani ajattelematta juuri niitä seminaarihuoneita ja yo-talon soppia, joissa olen itsekin ollut.

Romaanin päähenkilö tekee gradua Edith Södergranin runoista, mutta siihen suhtaudutaan gradusemmassa nihkeästi, koska feministinen näkökulma tuntuu muiden mielestä liian henkilökohtaiselta. Mietin itsekin, miten voin arvioida kertomusta, jonka lukeminen tuntuu siltä kuin lukisi oman elämänsä kässäriä. Se ei ole enää vain lukemista, vaan kokemista.

Voin kuitenkin sanoa, että ihan kaunokirjallisena teoksenakin pidin Onnenkissasta tosi paljon. Romaani on kauniisti ja tiiviisti kirjoitettu ja vaikka päähenkilö viettääkin ison osan päivistään makoilemalla tai meditoimalla, teoksessa ei ole puuduttavaa tai junnaavaa tunnelmaa.

Ne kohdat joihin mulla kaikkein eniten kertyi merkintöjä, käsittelivät feminismiä, parisuhdetta ja seksiä, vaikka en sanoisi, että ne ovat kaikkein tärkeimpiä asioita joista Onnenkissan yhteydessä pitäisi puhua. Musta on kuitenkin niin virkistävää ja hienoa, että joku puhuu esim. heteroseksin ongelmista suoraan, että nostan tämän nyt esille:

Minun näkökulmastani oli siis todella vaikea ymmärtää, miten kukaan voi haluta harrastaa seksiä jonkun kanssa, joka ei ilmaise halua vaan antaa luvan. Vastaus piilee varmaan siinä, että poikaystävä oli seksin suhteen itsenäinen toimija. Hänen seksuaalinen omanarvontuntonsa oli sen verran hyvä, että hän pystyi rohkeasti laukemaan toisen ihmisen ollessa läsnä, vaikka toinen lähinnä katseli kattoa liikkumattomana. Minun kiihottumiseni oli kuin rusakko, joka kuunteli koko ajan ympäristöä, tässä tapauksessa poikaystävää. Se luikki tiehensä jos ympäristö ei ollut lämmin ja yhtä lailla halukas. Poikaystävä se vain jyysti menemään omissa sfääreissään. Olisin ehdottomasti halunnut tietää, miltä tuntuu panna kuin hän.

Tuossa tummennetussa lauseessa, ”ei ilmaise halua vaan antaa luvan”, on musta täydellisesti kiteytetty se, miksi suostumus, aito suostumus on seksissä niin tärkeää. Painostaminen ja vastahakoinen myöntyminen ovat ihan eri asia, kuin se että oikeasti ilmaisee halua. Myös tämä katkelma jäi mun mieleen:

Biologian kirja neuvoi koulussa, että seksi alkaa esileikistä, jatkuu yhdyntään ja päättyy siemensyöksyyn. Ja että ehkäisy täytyy muistaa. Esileikin ja kiihottumisen merkitystä korostettiin, sillä muuten yhdyntä voi sattua vaginallisia. Kunhan tyttöjä ei satu, seksi on onnistunutta. Eikä se usein sattunutkaan. Kaikista tuskallisinta oli nimenomaan kiihottua, kun seksi noudatteli tuollaista kaavaa, joten homma jäi puolitiehen.

Pidin myös siitä, miten romaanissa kuvataan seksuaalista ahdistelua ja sitä, miten helläkin kosketus voi tuntua pahalta, kun se tuo mieleen kaikki edelliset inhottavat kokemukset. Pidin siitä miten hyvin teoksessa perustellaan se, ettei nykyfeminismiä voi haukkua miksikään äärifeminismiksi. Ja tykkäsin kauneusihanteiden käsittelemisestä ja siitä ajatuksesta, että ihannemaailmassa kaikki eivät ole kauniita, koska ei tarvitse:

Minua lähinnä huvittaa ajatus, että olisin kaunis. Ei minun tarvitse olla. Sitä varten on taidetta ja kivoja pieniä sisustustavaroita. (- -) On surullista, että kun kauneuden harvinaisuus ja epäreiluus sisäistettiin, reagoitiin vakuuttelemalla, että kaikki ihmiset ovat kauniita.

Romaanissa kuvataan vain muutamaa päivää ja joitakin takaumia, mutta käsitellyt aiheet laajenevat aika moneen suuntaan. Edith Södergranin elämänkokemukset ja runot sitovat päähenkilölle tapahtuvia asioita ja tämän ajatuksia yhteen, mutta välillä olisin kaivannut vielä selkeämpää sitomista. Södergranin omana aikanaan radikaalista tuotannosta ja sen yhteyksistä nykypäivään oli niin mielenkiintoista lukea, että siitä olisi voinut kirjoittaa enemmänkin.

Onnenkissa on joka tapauksessa yksi niistä kirjoista, joista muistan tämän kirjakevään (tai vuoden). Ennustan myös, että teos näkyy syksyn kirjamessuilla aika isosti. Ja koska tykkään edelleen fyysisistä kirjoista enemmän kuin sähköisistä, aion hankkia tämän hyllyyni, sekä sisällön että hurjan kauniin kannen takia.

Voisit tykätä myös:

Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu – chicklitin vastakertomus

Erkka Mykkäsen Something not good ja muita kirja- ja netflix-suosituksia

<3 Maria

Kommentit (2)
  1. Tämä osuikin sopivasti, koska sain itse juuri kirjan luettavaksi ja olen ihan ensimmäisillä sivuilla menossa.

    Kiitos mielenkiintoisesta kirjoituksesta! 🙂

    1. Kiitos kommentista, toivottavasti säkin tykkäät tästä kirjasta! 🙂

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *