Asioita joille haluan antautua

Lokakuussa neuloin ja luin paljon, kävin metsäretkellä ja löysin luolan.

Se tapahtui näin:

Mentiin syyslomalla mun kumppanin kanssa retkelle Mustavuorelle, Vuosaareen. Se oli kahden bussimatkan ja pienen kävelyn päässä. Mulla oli anorakki päällä ja tuulihousut jalassa ja olin innoissani. Haluaisin retkeillä enemmän, mutta mun lähimetsä Keskuspuisto tuntuu vähän tylsältä paikalta. Olin jo jonkin aikaa halunnut kunnon retkelle, mikä tarkoittaa kaupunkiolosuhteissa sitä, että lainataan kumppanilta tuulihousuja ja otetaan trangia ja istuinalustat mukaan.

Oon ollut lapsena metsäkerhossa, ja aina kun pääsen metsään, kosteus ja tuoksu ja maan pehmeys muistuttavat mua siitä, millaista oli viisivuotiaana syödä eväitä jollakin mättäällä. Pidin kumppaniani kädestä kiinni, kun kuljettiin pururatoja ja pieniä mäkisiä polkuja pitkin, ja tunsin rauhoittuvani. Olin ollut silloin viikon lomalla kiireisen alkusyksyn jälkeen, ja olin odottanut päivää, jolloin ei tarvitsisi edes ajatella kirjoittamista. Oli ihanaa olla ulkona, tuntea miten eri tavalla keho liikkui juurakoiden ja kivien päällä kuin kaupungissa, ja ajatella ruokaa, jota me aiottiin valmistaa.

Mustavuorella on juoksuhautoja ja luolia, en osaa nyt kertoa miksi, mutta niitä me haluttiin nähdä. Voi olla, että nämä nähtävyydet on merkitty johonkin karttaan, mutta meillä ei ollut sellaista, joten kuljettiin alueella vähän summamutikassa. Mä valitin, kun harhauduttiin polulta johonkin paikkaan, jossa oli niin kosteaa että kengät kastuivat. Halusin takaisin valaistulle tielle ja olin huolissani siitä, että aurinko laskisi parin tunnin päästä (oltiin lähdetty vasta iltapäivällä matkaan). En halunnut jäädä pimeään metsään.

Yksi juoksuhauta löytyi mäen laelta, ja kun kuljettiin sitä pitkin, sola aukeni ja laajeni ja muuttui luolaksi. Mua alkoi vähän pelottaa, en olisi uskaltanut mennä sinne yksin, vaikka luolat kuuluvat mun erityisiin kiinnostuksenkohteisiin. Laskeuduin jännittyneenä soraista polkua pitkin kallion sisään.

Yllätykseksemme luola olikin tunneli, jonka läpi saattoi kulkea toiseen kapeaan solaan.

Myöhemmin, kun istuin pienellä sammaleisella kivellä ja katselin, miten mun kumppani hämmensi ruokaa trangiassa, mietin mikä mua oli luolassa pelottanut niin paljon. En tiedä. Kokemus oli jotain niin erilaista kuin tavallinen arki, tunneliin laskeutuminen oli värähdellyt mun aivoissa ja saanut sydämen pamppailemaan.

Pilkoin sipulia ja porkkanaa, ja niiden lisäksi trangiaan laitettiin tomaattimurskaa, soijarouhetta, lasagnelevyjä ja juustoa. Mua hellyytti se miten hyvää siitä ruoasta tuli, ja se miten kumppanini sekoitteli aineksia leikkikokoisella paistinlastalla ja -kauhalla.

Kun pimeä laskeutui, me mentiin kotiin, käytiin saunassa ja nukuttiin pitkään ja sikeästi.

Yhtenä iltana mua alkoi itkettää jokin asia, kun syötiin päivällistä ja mä kerroin jostain, mikä on viime aikoina ahdistanut. Kyyneleet valuivat enkä voinut pysäyttää niitä. Yritin selittää meille molemmille, mikä mua vaivasi.

En ole vieläkään ihan varma, mutta luulen, että oon ollut tänä syksynä tavallista herkempänä, koska elämä tuntuu niin paisuneelta ja täydeltä. Oon rakastunut ja tosi onnellinen, mutta en ehkä osaa luottaa siihen, että kaikki voi mennä hyvin, pelkään kaikenlaisia kauheita tapahtumia.

”Kuulostaa siltä, että tässä on joku tunne, jolle pitäis antautua”, kumppanini sanoi, kun kastelin hänen olkapäänsä ja pyyhin nenää kädensyrjään.

Niin pitäisi. Kirjoitin kaksi vuotta sitten, että haluaisin pysyä pehmeänä, ja ajattelen edelleen niin.

Ajattelen sitä miten maailma läpäisee kaiken enkä voi suojata ketään. Mitä enemmän pelottaa, sitä enemmän täytyy avautua.

Vietin lokakuussa myös mun synttäreitä. Syntymäpäiväni aattona sain kurpitsa-orzopastaa ja niin ihanan lahjan, että itkin sen avaamisen jälkeen puoli tuntia.

Seuraavana aamuna menin opinnäyteseminaariin, jossa käsiteltiin mun työtä, ensimmäisiä muutamia sivuja. Oon kirjoittanut nyt vedestä ja altaista ja hydrofeminismistä ja oon innoissani siitä kaikesta. Oon näiden opintojen aikana ymmärtänyt, että se mistä mä kirjoitan, se miten tutkin maailmaa, on kiinnostavaa ja olennaista, kaikkea muuta kuin yhdentekevää. Kirjoittaminen ei ole vain sitä, että keksii päähenkilön ja konfliktin, vaan empiirisiä kokeita, häiritsevien asioiden ajattelemista, luoksepääsemättömien paikkojen saavuttamista.

Luin Astrida Neimanisin Bodies of Water -teoksesta (2017) carrier bag -teoriasta ja siitä, miten sitä voi soveltaa vetisiin asioihin. Teorian mukaan ihmiskunnan ensimmäinen keksintö ei ollut ase, kuten usein ajatellaan, vaan jokin asia, jolla voi kantaa jotain. Kun elolliset olennot ovat siirtyneet vedestä maalle, myös vettä täytyi alkaa kantaa mukanaan, koska maalla emme ole sen ympäröimiä. Sukusolumme (ja kaikki muutkin) kantavat vettä, kehitymme ja synnymme vedessä ja vedestä.

Yritän selvittää, miksi mua kiinnostavat luolat, suihkulähteet, meri ja uima-altaat, miksi olen halunnut kirjoittaa juuri niistä. En tiedä saanko selville tyhjentävää vastausta, mutta oon menossa sitä kohti.

Ai niin, mun oli tarkoitus kertoa jotain muuta synttäreistä. Koulupäivän jälkeen astuin läheiseltä pysäkiltä bussiin, ja mun kumppani tuli kyytiin muutamaa pysäkkiä myöhemmin. Mentiin käymään mun äidin luona. Siellä oli muun muassa taivaallista munakoisovuokaa. Oli kivaa esitellä mulle tärkeä ihminen mun perheelle.

Muutamaa päivää myöhemmin kutsuin kolme ystävääni kylään, ja me tehtiin banh xeo -lettuja. Lettujen paistaminen oli vähän vaikeaa, mutta täytteet olivat tosi hyviä. Mä delegoin pilkkomisen, kastikkeen tekemisen ja tofun paistamisen muille, ja sain välillä istua sohvanreunalla tai avata skumppapullon.

”Mä laitan tähän vähän enemmän maapähkinävoita kuin ohjeessa”, tofusta vastaava ystävä sanoi.

Mä mietin, miten helpolta voi tuntua, kun ei edes yritä tehdä kaikkea itse, ja ostaa jälkkäriksi vain jäätelöpurkin. Sain lahjaksi vesiväripostikorttivihon, jossa on Gustav Klimtin maalauksia, joita voi siis itse värittää. Oli täydelliset pienet juhlat.

Oon käynyt pari kertaa viime viikkoina uimassa, ja haluaisin tehdä sitä enemmän tänä talvena. Viimeksi vesijuoksin Märskyn uimahallissa ja mun päässä loiskui Yosi Horikawan Fluid-kappale, jota oon kuunnellut viisisataa kertaa viikon sisällä. Rauhallinen liikunta, kylmäallas ja höyrysauna tuntuvat sellaisilta asioilta, joita tarviin tänä talvena. Kuten myös neulominen, lukeminen ja kotona kynttilänvalossa hengailu.

Oon alkanut kiinnittää enemmän huomiota siihen, että mulla olisi tarpeeksi kiireetöntä aikaa olla yksin, ja se on tehnyt tosi hyvää. Oon nyt tajunnut, että täysipäiväinen opiskelu, romaanin ja opparin kirjoittaminen ja erilaisten freelance-töiden tekeminen samaan aikaan on aika kuormittavaa, vaikka tykkään mun arjesta tosi paljon… Haluun nähdä ystäviäkin edelleen enkä vaan seurustella, mutta yritän miettiä, millaisesta olemisesta tulee oikeasti rento eikä stressaantunut olo.

Viime viikon torstaina olin yhdessä galleriassa ystäväni näyttelynavajaisissa. Menin sinne työpäivän jälkeen aika väsyneenä, mutta virkistyin videoteosten ja ystävien näkemisestä ja uusiin ihmisiin tutustumisesta yllättävän paljon. Tuntui siltä, että tätä mä oon kaivannut: sitä että voi seistä pari tuntia pienessä huoneessa takki päällä ja muovinen skumppalasi kädessä ja jutella kaikille. Siellä oli seesteistä, mutta kuplivaa ja kujeilevaa energiaa.

Paikalla oli myös yksi neliviikkoinen vauva, joka nukkui ja jota käytiin katsomassa kuin yhtä teoksista.

Edellisenä aamuna me oltiin kaikki herätty uutisiin. Olin pysähtynyt hetkeksi, olin pelännyt vähän, mutta sitten olin mennyt oppariseminaariin, tehnyt lounaan jälkeen oikolukua ja kävellyt iltapäivällä kotiin kumppanin kanssa.

Ajattelin niitä asioita, joita mä tosi paljon toivon. Ne lepattavat synkkyydessä, ne saavat mut ajattelemaan, että kaikella on edelleen merkitystä ja kaikesta voi selvitä. Musta tuntuu että oon vuosi vuodelta pelokkaampi, ja sitten kuitenkin myös toiveikkaampi.

Ystäväni lähetti mulle muutama päivä sitten tämän Aulikki Oksasen runon. Siinä loistaa se kaikki mitä yritin jotenkin edellä sanoa. (En saa tässä toimimaan kaikkia asetteluja, mutta ei se mitään.)

Pauhaten lähestyvät meren harjanteet.
Eivät ne pysähdy,
eivät odota.
Ja tiedän: on oltava yhtä aikaa
aallonmurtaja ja ranta.
Kestettävä!
ja muutettava muotoa.
Kestettävä!
ja muutettava muotoa.
Kestettävä!
ja muutettava muotoa.

Pauhaten lähestyvät meren harjanteet.
Eivät ne väistä,
eivät kumarra.
Ja tiedän: on oltava yhtä aikaa
satamassa ja merellä.
Ankkurissa.
ja täysissä purjeissa!
Ankkurissa.
ja täysissä purjeissa!
Ankkurissa.
ja täysissä purjeissa!

Instagram: @marruhakkarainen