Haluaisin pysyä pehmeänä

Lokakuussa oon sekä täyttänyt 27 vuotta että eronnut.

En ollut ajatellut että palaisin tänne näin nopeasti (mun oli tarkoitus pitää taukoa blogin kirjoittamisesta tai lopettaa se kokonaan), mutta nyt tuntuu siltä, että haluan taas kirjoittaa. En voi kertoa erosta mitään kovin yksityiskohtaista, enkä haluaisikaan jakaa kaikkea, mutta yritän kuvata sitä, miltä musta on nyt parin viikon ajan tuntunut.

Oon ollut vuorotellen joko surullinen, vihainen tai turta. Se on ollut ihan kamalaa, mutta tavallaan, jollain oudolla tavalla myös kiinnostavaa. Oon lukenut nyt suunnilleen vuoden ajan joogafilosofiaa (liityin sellaiseen mun kaverin vetämään ryhmään, jossa keskustellaan siitä ja meditoidaan), ja yksi niissä teksteissä toistuva ajatus on tämä: ”Mikä osa sinusta on sellainen, jolla ei ole ongelmaa, silloinkin kun sinulla on ongelma?” En osaa muotoilla ajatusta tähän yhtä elegantisti kuin miten se alun perin on kirjoitettu, mutta oon joka tapauksessa miettinyt sitä paljon.

Ymmärrän sen ajatuksen niin, että vaikka tuntisi hirveitä tunteita, kaikissa tilanteissa voi silti asettua tarkastelemaan sitä, mitä kokee. Voi löytää itsestään sen osan, joka pysyy ja on olemassa samalla tavalla kuin ennenkin, vaikka kaikki muu itsessä tuntuisi olevan hajalla, myllerryksessä.

Viime viikolla oli syysloma, onneksi. Mä itkin ekat neljä päivää suunnilleen koko ajan, seuraavina päivinä en enää ihan joka hetki, mutta kuitenkin tuntikausia. Toivon että ei kuulosta huomionhakuiselta valittamiselta kirjoittaa näin. Itkeminen ei tuntunut liittyvän siihen, oliko ero musta hyvä vai huono päätös tai mitä mä ajattelin itsestäni tai tulevaisuudesta, mä vain itkin kun se kaikki sattui niin paljon.

Menin äidin luo heti kun pystyin, olin siellä melkein koko syyslomaviikon, istuin nojatuolissa nenäliinojen kanssa ja kyynelehdin, puristin tyynyä rintaa vasten ja ajattelin, että tavallaan on kiinnostavaa, kuinka paljon sitä voikaan itkeä. Se tuntui luonnonvoimalta. Mä en voinut muuta kuin olla aloillani ja antaa sen hyökyä yli.

Luin syyslomalla edellä mainittuun joogafilosofiaan liittyen Adyashantin teosta Falling into Grace (2013). Sen lukeminen tuntui ravitsevalta, ja musta tuntui myös että tällaisessa tilanteessa, kun tunteet ovat erityisen pinnassa, henkiseen harjoitukseen liittyviä tekstejä on helpompi ymmärtää. Kun tekstissä puhutaan esimerkiksi kärsimyksestä, ajatuksia siitä voi soveltaa suoraan omaan vaikeaan tilanteeseen.

Voisin siteerata siitä teoksesta kaiken, mutta laitan tähän nyt oman suomennokseni yhdestä kappaleesta, jota jäin erityisesti miettimään. Kyseisessä luvussa käsitellään oman autonomian löytämistä:

”Se, mitä meidän oikeasti täytyy tehdä, on lopettaa kuuntelemasta omaa mieltämme. Sen sijaan meidän täytyy kuunnella hiljaisuutta sisällämme, kuunnella siinä paikassa, jonne kuuntelu meidät vie, sen takana, mitä luulemme tietävämme.

Tämä on totta jopa silloin, kun olemme kärsimyksen tilassa, kun olemme hukassa, solmussa, myllerryksessä tai kun olemme syvästi surullisia, murheellisia tai masentuneita. Kumma kyllä, mitä enemmän ponnistelemme päästäksemme pois tästä tilasta, sitä syvemmälle vajoamme siihen. Mitä kovemmin yritämme saada kaiken selvitettyä, sitä enemmän hämmennymme, sillä se, mitä meidän oikeasti pitäisi tehdä, on alkaa kuunnella. Kuunteleminen on ensimmäinen askel oman autonomian löytämisessä, ja jos olemme tällä löytöretkellä kokonaan oman onnellisuutemme ja vapautemme vuoksi, jonain päivänä tämä autonomia kukoistaa, siitä tulee jotain sellaista mitä emme voineet kuvitella.” (Falling into Grace, s. 196)

Oon yrittänyt hieman jo kuunnella sitä sisäistä hiljaisuutta. Se on vaikeaa, kun asia on vielä niin tuore, ja erityisen vaikeaa se oli niinä päivinä, kun ulisin niin kovaa, että seinänaapurikin varmaan kuuli (hahaha). Mutta musta tuntuu, että ajan kanssa, sitten joskus kun kipu hellittää ja mulla on parempi olo, mun on täytynyt päästä siihen pisteeseen nimenomaan kuuntelemalla. Mun täytyy miettiä, mitä mä haluan juuri nyt, ei sitä, mitä mä halusin joskus aiemmin.

Mun täytyy lopettaa muodostamasta omasta elämästäni tarinoita, jotka päättyvät vallitsevista olosuhteista riippuen joko onnellisesti tai onnettomasti ja leimaavat sillä tavalla sekä mennyttä että tulevaa.

Syyslomalla tapahtui myös iloisia asioita. Oli mukavaa olla äidin luona niin pitkään, en muista milloin viimeksi olisin ollut siellä kauemmin kuin muutaman päivän. Äiti teki hyvää ruokaa ja mä söin sen verran kuin pystyin. Oon ollut nyt niin ruokahaluton että tuntuu kuin mun vaatekoko olisi pienentynyt, vaikka ei se varmaan oikeasti ole. Iltaisin me katsottiin matkailuohjelmia ja dokkarisarjaa Japanin taiteen historiasta ja tehtiin ristikoita. Tapasin myös joka päivä jotain ystäviä, kävin kävelyillä, kavereiden luona kylässä, teatterissa, silittelin yhden ystävän kissoja ja menin toisen ystävän seuraksi värianalyysiin. Puhuin kaikille erosta, mutta en ajatellut sitä ihan koko ajan, mikä teki tosi hyvää.

Viikonloppuna juhlin myös pienen porukan kanssa mun synttäreitä, ja sain koko viikon ajan ihania lahjoja ja kortteja ja lämpimiä halauksia. Tuntui hullulta olla rakkauden ympäröimänä, kun samaan aikaan tuntui siltä niin kuin mun sydämen kohdalla olisi kraateri.

Suunnilleen kolme kertaa sen viikon aikana kävi niin, että mua alkoi itkettää kesken lauseen, kun juttelin jollekin ystävälle, ja kun niiskutin siinä silmät kiinni, tunsin pian käsivarret mun ympärillä ja kuulin lohduttavia sanoja. Sellaiset hetket ovat mittaamattoman arvokkaita.

Onneksi mulla on niin hyviä ystäviä. Kun mä viimeksi erosin, olin 21-vuotias. Siitä on ikuisuus. Silloin mä en edes kertonut siitä erosta juuri kellekään ihan heti, ja olin aika yksinäinen. Yksin omien ajatusten, pohdintojen ja ahdistuksen kanssa oleminen oli pahempaa kuin se itse ero. Mulla oli kyllä ihan mukavaa elämää silloinkin ja tutustuin vähitellen nykyisiin ystäviin, mutta en oikein osannut miettiä, mitä mä oikeasti halusin tai tarvitsin.

Nyt musta tuntuu vahvemmalta ja viisaammalta, vaikka tämä sattuukin enemmän kuin mikään aiemmin. Jokin osa musta (”se, jolla ei ole ongelmaa”) pystyy ajattelemaan, että tämä on hyvää kipua, koska se johtuu vain rakkaudesta. En pystynyt varautumaan tähän mitenkään, mutta joskus, silloin kun tunsin rakkauden palavan mussa, aistin myös sen, miten kipeitä tunteita se voisi aiheuttaa. Tiesin että niin voisi käydä, ja silti mä uskalsin rakastaa.

Eron jälkeen heti seuraavana päivänä kolme mun ystävää tuli mun luo suklaata ja nenäliinoja mukanaan. Meillä oli eräänlainen itkuinen kriisikokoontuminen. Mä söin jugurttiannosta, jota olin yrittänyt saada alas aamusta asti. Kun tajusin että syöminen saattaisi seuraavien päivien aikana olla vaikeaa, mulle tuli ekana mieleen joitain toksisia laihduttamiseen liittyviä ajatuksia. En oikeasti haluaisi laihduttaa, mutta näköjään mutkin on ohjelmoitu ajattelemaan niin, että kilojen kariseminen olisi hyvä juttu.

Kun olin kyseenalaistanut edellisen ajatuksen, seuraava ajatus oli tämä:

Mä haluan pysyä pehmeänä.

Haluan että mun lantioluut ja kylkiluut pysyvät ihon alla näkymättömissä, niin etteivät ne ala erottumaan. Tahdon syödä tarpeeksi, niin että jaksan käydä töissä ja jumpassa ja tanssimassa. Haluan pitää itsestäni huolta. En haluaisi enää olla samankokoinen kuin 21-vuotiaana – silloin mä käytin pienempiä farkkuja, mutta olin usein väsynyt ja hengästyin helpommin kuin nyt.

Pehmeänä pysyminen tarkoittaa mulle myös sitä, että en ala rakentaa tästä surullista tarinaa, en muutu kyyniseksi tai katkeraksi. Tiedän kokemuksesta, että mä saatan murheissani olla sulkeutunut ja raahustaa töissä eteenpäin niin että en puhu kellekään muista kuin pakollisista asioista. Looginen reaktio kipuun voisi olla suojautua siltä, yrittää unohtaa kaikki mennyt ja torjua mahdollisuudet siihen, että voisi saada osakseen samanlaista rakkautta, sillä sehän olisi riski kokea samanlaista kipua uudestaan.

Mä en pysty vielä ajattelemaan tulevaisuutta ensi viikkoa pidemmälle, enkä todellakaan odota sitä itseltäni. Tiedän kuitenkin, että haluan pysyä avoimena, pehmeänä ja vastaanottavaisena. Mun iho on ohkainen ja läpäisevä, mun maha pingottuu housujen vyötäröä vasten niin kuin ennenkin.

Luin loman aikana melkein loppuun Legacy Russellin Glitchfeminismi-teoksen (2020). Luvussa 9, jonka otsikko on ”Glitch on virus”, käsitellään sitä miten esimerkiksi feministisen toiminnan tai taiteen avulla voi horjuttaa yhteiskuntaa, samalla tavalla kuin virus horjuttaa tietokonetta. Teoksessa puhutaan glitcheistä, jotka voivat olla viruksia, murtumia, virheitä tai jotain muuta aktivismille hyödyllistä.

Siteeraan tähän nyt yhden katkelman, jota mä sovelsin sumeilematta omaan elämäntilanteeseeni:

”Lainaan filosofi Jack Halberstamia, joka on tunnettu epäonnistumisen taiteen (queer art of failure) ajatuksesta: ’Se, mitä tahdomme murtuman jälkeen, eroaa siitä, mitä luulemme tahtovamme ennen murtumaa, ja nämä molemmat eroavat halusta, joka syntyy murtuman sisällä.’ Glitchfeminismi nostaa esiin seuraavan ajatuksen: ehkä me haluamme murtumaa, ehkä me haluamme epäonnistua. – – Glitchkehoina haluamme seistä rikkinäisyyden äärellä, sisällä ja ulkopuolella. Murtuma on virhe ja virhe on väylä.” (Glitchfeminismi, s. 170)

Lainauksen viimeinen virke muistuttaa mua siitä, kun äiti sanoi, että eron jälkeen tapahtuu yleensä jonkinlaista kasvua ja kehitystä ja että vaikka eroaminen on kamalaa, sen jälkeen tapahtuvat muutokset itsessä ja omassa elämässä ovat usein tarpeellisia. Sydämen särkyminen tuntuu murtumalta: juuri nyt oon sen sisäpuolella, en vielä näe muuta kuin tämän rikkinäisyyden. Mutta virhe on väylä, ja mä oon menossa jotakin sellaista kohti, mitä en olisi osannut kuvitella.

Samassa luvussa puhutaan myös mustista ja valkoisista käyttöliittymistä, jotka on asetettu internetin kehittyessä vastakkain. Valkoisia käyttöliittymiä on suosittu mustien kustannuksella. Pidän tässä yhteydessä esitellystä termistä ”musta mönjäinen”:

”Mustuus on ikään kuin muodostanut pohjan valkoiselle ruudulle. Samaan aikaan musta mönjäinen on vastakkaista valkoisen ruudun edustamille arvoille. Musta mönjäinen voisi siten olla hitauden (’matelevan ajan’, ’mustan ajan’), kieltäytymisen, ajattelun, kompleksisuuden, kritiikin, pehmeyden, äänekkyyden, läpinäkyvyyden, rikkinäisyyden ja hyödyttömyyden alusta.” (s. 171)

Loka-marras-joulukuu saattaa olla mulle mustaa aikaa. Haluaisin jaksaa tehdä työt hyvin ja olla tuottelias, kirjoittaa paljon, mutta en ole varma jaksanko. Täytyy tarpeen tullen olla hidas, kieltäytyvä, pehmeä, rikkinäinen. Mun ei tarvitse jaksaa, tämä ajanjakso saa olla mustaa mönjää.

Muistan millaista on nukkuessa tuntea toisen ihmisen kylki käden alla.

Ajattelen sitä vaikka se on vaikeaa, en halua unohtaa mitään.

Mun pehmeän ihon on läpäissyt sellainen voima, jota ei voi unohtaa.

suhteet rakkaus parisuhde ystavat-ja-perhe
Kommentit (6)
  1. Ootko miettinyt voisiko blogin pohjalta tehdä autofiktio romaanin. Kirjoitat tosi hyvin ja lukisin kirjanakin .Voimia!!

    1. Kiitos <3 Mulla on romaanikässäri tekeillä, se ei tosin ole autofiktiivinen, mutta oman elämäni tunteita oon kuitenkin kaatanut siihen… Toivon että saisin sen lähitulevaisuudessa sillä tavalla valmiiksi, että voisin lähettää sen johonkin kustantamoon, saa nähdä!

  2. Tuosta Falling Into Gracesta tuli mieleen pätkä tästä T.S. Eliotin runosta, joka lohdutti mua eron keskellä:

    I said to my soul, be still, and wait without hope
    For hope would be hope for the wrong thing; wait without love,
    For love would be love of the wrong thing; there is yet faith
    But the faith and the love and the hope are all in the waiting.
    Wait without thought, for you are not ready for thought:
    So the darkness shall be the light, and the stillness the dancing.

    Voimia!

    1. Kiitos, pidän tosta runosta ja musta tuntuu että mäkin voisin saada siitä lohtua <3

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *