Elokuun illat ovat ystävyyden ylistyksiä

Manskua pitkin Oopperalle asti, Hesaria ylös, Sturenkatua alas. Olin ihan kuumissani ja huohottava kun pääsin Puu-Vallilan reunalle. Olin löytänyt Aleksis Kiven kadulta pyörätien, ajoin siellä isojen puiden keskellä ja mietin miten hohtavalta tällaisina iltoina voikaan näyttää, miten voi olla niin kaunista. Ohikulkijoiden ääriviivat imeytyivät siihen sumuiseen loisteeseen.

Talutin pyörän kallioille ja istuin sinne huipulle odottamaan. Ensimmäinen ystävä tuli vasta puolen tunnin päästä, ja kun se aika koitti, että otettiin lasit ja skumppapullo esille, me ei saatu pulloa auki. Oli pakko kysyä vieressä istuvilta jäbiltä voiko ne auttaa. Säkenöivää kuohua valui mun lasiin juuri ennen kuin aurinko laski.

Kun istuin siellä kallion laella ensin yksin, nojasin mun käsiin ja kuuntelin miten joku muutaman metrin päässä istuva tyyppi hoilotti Rusketusraitoja, ajattelin että tää on varmaan kesän viimeinen ilta. Tuntui painokkaalta ajatella niin. Vaikka saattaisi käydä niin, että vielä jonain lauantaina tänä vuonna istuttaisiin ulkona ilman villakangastakkia, siitä ei voisi olla varma. Sitä iltaa pitäisi siis elää kahmimalla ja ahmimalla.

Ensimmäisen skumppalasillisen kohdalla puhuttiin siitä, että loppukesä on aina ristiriitaista aikaa, koska pimeä tulee hirveän aikaisin, mutta silti voi olla vielä lämmin. Sitä on vaikea tajuta, vaikka on kokenut saman jutun jo jotain 25 kertaa.

Muuton myötä mun elämän keskipiste on muuttunut. Länsi-Helsinki tuntuu paikalta, jonne on helppo asettua, mutta mun sisäinen kompassi on silti mennyt vähän sekaisin.

Oon yrittänyt asettaa sitä kohdalleen kutsumalla mahdollisimman paljon ihmisiä keskeneräiseen uuteen kotiin. Viikonloppuna tein ruokaa mun kaverille, joka asuu naapurissa ja jolla oli synttärit.

”Kukaan ei oo koskaan tehnyt mulle ruokaa”, mun ystävä sanoi liikuttuneena, kun kannoin pöytään nuudelisalaattia, ratatouillea ja banaanipannareita.

Ei se edellinen viikonloppu ollutkaan kesän vika ilta, tuli vielä ainakin yksi. Kutsuin pari muutakin tyyppiä silloin yllätykseksi mun luo.

Me istuttiin lattialla, juotiin valkkaria ja syötiin vaniljajätskiä ja mustikkahilloa pannukakkujen kanssa. Viiniä kaatui lattialle, mutta se ei haitannut mua yhtään, hyvä vain että tuli vihittyä asunto sillä tavalla kodiksi.

Otin paljon kuvia siitä iltapäivästä ja illasta, mutta jotkut hetket ovat piirtyneet tarkasti mun mieleen, vaikka en ole kuvannut niitä ollenkaan. Esimerkiksi se, kun oltiin lavarunofestareilla Eurassa ja mentiin ekana päivänä uimaan ja järvi aaltoili yhtä kovasti ja tuntui yhtä kylmältä kuin meri. Nousin sieltä nopeasti pois. Kun seisoin laiturilla ja odotin muita ja näin miten mun kaveri kipusi tikkaat ylös, valo pirstaloitui laineisiin niin kirkkaasti, että se kadotti uimapuvun pehmeät kaarteet.

Tykkään siitä kun uidaan yhdessä, Pielavedellä tai Sompiksella tai siellä Eurassa, ja veden yläpuolella näkyy vain pari päätä samassa tasossa kuin mun pää. Siitä jos mistä tulee yhteenkuuluva olo.

Jotenkin tällaisten iltojen jälkeen ei pelota yhtään. Ei silloin kun ollaan istuttu mun kaverin parvekkeella aamuyöhön asti ja lähden sateeseen odottamaan bussia. Eikä silloin kun kävelen rokkimäkistä kotiin ja känninen mies ajaa pyörällä ohi, hidastaa mun kohdalla ja alkaa selittää jotain humalaisia oivalluksia. Tai silloin kun pyöräilen itse kotiin eikä mulla ole lakisääteisiä etu- ja takavaloja tai mitään heijastimia eikä itse asiassa kypärääkään.

Sisäisen kompassin keskipisteen siirtäminen on vaivatonta, kun ne mun oman elämän kiintopisteet siirtyvät mukana. Ne soittavat ovikelloa, ojentelevat laseja, matkivat temppareiden mieleenpainuvimpia tyyppejä, halaavat mua pyörän selästä, kysyvät mennäänkö nyt kallioille, sotkevat mun lattian ja viltin ja unirytmin, lähettävät meemejä ja ääniviestejä, lainaavat muuttolaatikoita, häkeltyvät kun asetan niiden eteen lettuja ja hilloa.

Sunnuntaina oli vähän darra. Me makoiltiin Meikun kallioilla, siellä jyrkänteen alapuolella samassa tasossa merenpinnan kanssa. Kämmenen lepuuttaminen kivellä tuntui siltä niin kuin olisi jonkun ihoa silittänyt. Ajattelin että tähän on hyvä keskittyä, ja tän ihmisen viereen on hyvä painaa pää.

// INSTAGRAM / BLOGLOVIN //

suhteet ystavat-ja-perhe oma-elama rakkaus
Kommentit (6)
  1. Tykkään hirmuisesti siitä, miten kauniisti kuvailet näitä arkisia hetkiä, valoa ja tunnelmia. Lukiessa tuli sellainen sydäntä rusentava, vähän haikea olo mutta iloinenkin, että oot saanu kokea tällaisia päiviä! Tuo mitä sanot uimisesta ja yhteenkuuluvuuden tunteesta on niin totta. Ihanaa päivää, olipa kiva piipahtaa taas blogissasi 🙂

    1. Ah, niin kauniisti kirjoitettu sun kommentti myös! Ihanaa että mulla on tällaisia lukijoita <3 Kivaa loppuviikkoa 🙂

  2. Ihanaa kerrontaa, ihanaa! Niin elämää.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *