En haluaisi jättää maailmaan jälkeä itsestäni

Palasin maanantaina Pietarista ja tein heti seuraavana päivänä tuttuja Helsinki-asioita: kävelin Kallion kirjastoon, lainasin pari hyvältä vaikuttavaa kirjaa, menin Ipiin juomaan kauralaten, kävin Ympyrätalon ässässä ostamassa pinaattia, vihreitä papuja ja pastaa ja kuljin Siltasaaren rantaa pitkin kotiin. Kahvilassa oli kokoustamassa olevia graafikko-opiskelijoita, söpö ja hiljainen vauva ja läppärillä töitä tekevä nainen, joka pyysi että katsoisin sen kamoja sillä aikaa, kun se käy vessassa. Oli niin taivaallista istua siellä lukemassa kirjaa ja tuntea olevansa kotona.

Kirja, jota luin oli Johannes Ekholmin vuonna 2016 ilmestynyt Rakkaus niinku. Kirjoitan siitä lisää sitten, kun olen lukenut sen, mutta voin jo nyt sanoa että pidän siitä, tykkään romaanin kokeellisesta mutta kasassa pysyvästä muodosta, kaikista sen kulttuuriviittauksista ja siitä että siinä puhutaan suoraan esim. vallasta, etuoikeuksista ja tietty rakkaudesta. Parin repliikin kohdalle (osa luvuista on kirjoitettu näytelmätekstin muotoon) pysähdyin pidemmäksi aikaa.

Romaanin alussa teoksen päähenkilö ja ”kirjoittaja” Joona keskustelee isänsä kanssa pitkällisesti siitä, mistä asemasta käsin he kirjoittavat kirjojaan. Joonan isän mielestä hän ei pönkitä mitään valta-asetelmaa kertoessaan omasta, valkoisen heteromiehen elämästään. Joonan mielestä isä taas ei kykene ymmärtämään muita näkökulmia kuin omaansa ja on kuvannut omaelämäkerrallisessa romaanissaan kohtauksen, joka vaikuttaa isän mielestä viattomalta mutta on selkeästi raiskaus.

Luen tämän luvun lukuohjeena koko teokselle, koska Joona on epäilemättä kirjoittanut oman teoksensa samanlaisen aseman kahlitsemana kuin isänsä. (Tässä luvussa, kuten koko romaanissa, on myös jatkuvasti tietty ironinen sävy, enkä nyt ota sitä täysin kirjaimellisesti.)

Kun Joona ja isä puhuvat julkisuudesta ja halusta olla näkyvillä, isä sanoo:

Sitten kun minä kuolen, kun minua ei ole, mitä silloin on jos en ole jättänyt mitään jälkeeni? Ei mitään.

Joona vastaa:

Paitsi että koko muu maailma joka säilyy sellasenaan ja pärjää ihan hyvin ilman sua.

Kun luin tämän kohdan, mietin että mä olen kyllä kävelevä Helsinki-klisee, vaikka en ihan hipsteri ookaan. Esitän olevani ympäristöystävällinen mutta matkustin juuri laivalla Pietariin ja takaisin ja söin viisi päivää juustoista pizzaa ja viiniä, ja siellä Ipissä mä siemailin kahvia joka on tuotu jostain kaukaa ja mietin, pitäisikö ostaa joku uusi mekko Flow’hun. Teeskentelen myös olevani ahkera, vaikka en ole jaksanut kirjoittaa blogia niin usein kuin haluaisin enkä tartu niihin työtarjouksiin joita saan, koska tahdon vain lukea taidehissaa ja käydä bileissä miettimättä nukkumaanmenoaikoja.

Olen ehkä vähän ankara itselleni, mutta pohdin myös miksi ajattelen, että elääkseni hyvän elämän mun täytyy tehdä jotain todella merkittävää, joka muuttaa maailmaa. Miksi me punaviherihmisetkin (tai osa meistä) ajatellaan, että tärkeintä on menestyä, vaikka menestys on määritelmällisesti sellaista, ettei se voi koskettaa kaikki samassa muodossa?

En halua asettaa suuria saavutuksia ja ekologista elämäntapaa vastakkain, mutta välillä musta tuntuu, että kun ajattelen toista, unohdan toisen. Mietin miten ihanaa olisi allekirjoittaa vakituinen työsopimus, ostella paljon uusia vaatteita töitä varten ja käydä monta kertaa viikossa ulkona syömässä. Tai kuvittelen itseni lentämässä maasta toiseen kaikille maailman kirjamessuille markkinoimaan mun kirjoja.

Tässä ei nyt ole mitään kokoavaa oivallusta tai opetusta. Ajattelin vain, että oikeastaan on aika rauhoittavaa miettiä, ettei tänne maailmaan välttämättä tarvitse jättää mitään jälkeä itsestään. Itse asiassa kaikkein parasta olisi, jos voitaisiin syntyä ja kuolla niin, ettei luonnolle tapahtuisi mitään, metsiä ei raivattaisi loputtomiksi pelloiksi ja hiilikasat eivät haihtuisi savupiipun kautta taivaalle Suvilahden rannassa.

En ostanut mitään vaatteita, vaan kävin eilen äidin luona ja tein samalla ruokaa, kun äiti korjasi mun second hand -kaupasta ostamaa ihanaa juhlamekkoa. Vuoriin piti tehdä halkiot, koska se kiristi vähän lantion kohdalta ja hihansuita täytyi suurentaa. Se oli aika helppo homma (äidille jolla on ompelijan tutkinto) ja tortillojen syömisen jälkeen mulla oli uusi mekko. Äiti paikkaili paria mun toppiakin vähäsen.

Tästä kaikesta tuli paljon parempi mieli kuin siitä, että olisin marssinut Zaran pitkään sovituskoppijonoon. Tällä viikolla aion nauttia festareista ja miettiä sitä, että vaikka mä elän tällaisessa ympäristössä jossa mua koko ajan houkutellaan kuluttamaan, ostamaan, roskaamaan, matkustelemaan ja tuhlaamaan – ja toisaalta tekemään hullusti töitä, tavoittelemaan menestystä, uskomaan ig-mietelauseisiin itsensä voittamisesta ja olemaan tehokas joka minuutti, mä voin tiedostaa nämä paineet ja kyseenalaistaa ne. Voin istua kahvilla vaikka pitäisi olla kirjoittamassa, voin olla päivittämättä olinpaikkaani someen ja nauttia siitä, ettei kukaan tiedä mitä puuhaan. Voin elää hetken jälkiä jättämättä.

<3 Maria

// Seuraa INSTAGRAMISSA / BLOGLOVINISSA //

Kommentit (2)
  1. vilhelmiina hellstén
    10.8.2019, 21:16

    Tää teksti <3<3

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *