Ensimmäinen matka tyttöystävän kanssa: paluu lapsuuden Imatraan

Muistan hyvin tarkasti, millaista oli istua lapsena autossa suunnilleen kolmen tunnin eli ikuisuuden pituinen matka, nojata päätä kylmään ikkunalasiin ja odottaa, että jossain vaiheessa ajettaisiin moottoritieltä pienemmälle, mutkittelevalle tielle, josta näkyi puiden takaa vilkkuva järvi ja matalia taloja ja peltoja. Ja viimein, ladon ja vikan pikkutien jälkeen mäen huipulla oleva mummola, mun isän lapsuudenkoti.

Kävin lapsena molemmissa mummoloissa vähintään muutaman kerran vuodessa, mutta Imatran-mummolassa me vietettiin hieman enemmän aikaa.

Mummi kuoli kahdeksan vuotta sitten, enkä oo käynyt Imatralla sen jälkeen kovin montaa kertaa. Talvilomalla kuitenkin palasin sinne, koska mun tyttöystävä (kutsun häntä tässä postauksessa A:ksi) on kotoisin Imatran ja Lappeenrannan rajaseudulta. Mentiin sinne yhdessä tapaamaan A:n perhettä ja kavereita.

Eli tässä tulee matkakertomus kolmen päivän matkasta Itä-Suomeen!

maanantai

Matkustettiin Imatralle A:n kanssa junalla. Se oli kiva matkustusmuoto, vaikka mä oonkin tottunut siihen, että mummolaan mentiin autolla ja suunnilleen Kouvolan kohdalla pysähdyttiin huoltoasemalle, jossa oli lasten leikkipaikalla liukumäki ja kahvilasta sai lettuja tai ranskiksia ja kananugetteja.

A. on kotoisin Korvenkylä-nimisestä paikasta, joka kuuluu Lappeenrantaan, mutta on silti lähempänä Imatran asemaa. Kun A. mainitsi sen paikannimen mulle ekan kerran, taisin luulla että se oli läppä. En ollut koskaan kuullut sellaisesta paikasta, vaikka olin tietämättäni liikkunut aiemmin ihan siellä lähellä.

Matkalla me ohitettiin monta vanha juna-asemaa, joissa juna ei enää pysähdy, ja viimeinen niistä ennen Imatraa oli nimeltään Rauha. En tiennyt aiemmin, että sellainenkin paikka oli olemassa. Rauhan asema.

Imatran asemalta me mentiin autolla lyhyt matka Korvenkylään, ja mä tunnistin monia tuttuja paikkoja: Vuoksen, kadun jonka varrella on kirjasto, joen yli menevän hienon rautatiesillan, risteyksen josta oon mennyt lukemattomia kertoja ohi, kun me mentiin Imatran kylpylään uimaan. Nyt me käännyttiin siitä kohti Korvenkylän päätietä.

Mä ajattelin hetken sitä, miten lähellä toisiamme me oltiin A:n kanssa joskus lapsina oltu. Voi olla, että me ollaan joskus istuttu autoissa siinä risteyksessä samaan aikaan, tietämättä vielä toisistamme.

Kun me päästiin perille, mä tapasin A:n vanhemmat ja perheen kolme kissaa. Kaikki olivat mukavia, ja kissat olivat söpöjä ja ystävällisiä.

Illalla me mentiin käymään mun mummin haudalla. Kävi ilmi, että hautausmaa oli ihan siinä lähellä, edellä mainitun risteyksen toisella puolella. En ollut käynyt sielläkään moneen vuoteen.

Hautausmaalla oli hiljaista ja pimeää ja lumista. Me nähtiin kettu juoksemassa kappelin seinän viertä ja mä takerruin hetkeksi A:han ja sanoin: ”eihän se ollu susi”. A. rauhoitteli mua, se oli omalla maaperällään, ja mä selvästi en.

En ollut tajunnut, että lunta oli niin paljon, että kaikki hautakivet olivat lähestulkoon peittyneet sen alle. Siksi me ei löydetty juuri oikeaa hautaa ja jätettiin lyhty muistolehtoon.

Päivän lopuksi me käytiin nukkumaan A:n entiseen huoneeseen, vinon katon alle, sänkyyn johon me mahduttiin sopivasti vierekkäin. Kuulin tasaisin väliajoin, miten juna jylisti ohi talon takaa ja pöydällä olevat tavarat tärisivät.

tiistai

Seuraavana päivänä me syötiin aamiaista hitaasti ja katsottiin olkkarissa Killing Eveä. Tuntui vähän samalta kuin mummolassa niinä aamuina, kun sai katsoa viikonlopun lastenohjelmia samalla kun söi puuroa, jonka päällä oli aina mansikoita pakkasesta ja paljon sokeria.

Päivällä me käveltiin lumisessa Korvenkylässä, jossa ei ole enää juuri muita palveluja kuin päiväkoti ja alakoulu. Sekin on jo jotain.

Olisin halunnut nähdä myös mun mummin vanhan talon, mutta siihen ei nyt ollut aikaa. Lounaan jälkeen me nimittäin ajettiin Lappeenrannan keskustaan, johon menee autolla suunnilleen puoli tuntia. Sanoin A:lle, että se oli hot, kun se ajoi autoa huivi ja aurinkolasit päässä ja kiihdytti moottoritiellä ja vaihtoi sujuvasti kaistaa.

Mullakin on ajokortti, mutta kaupunkielämän ansiosta mun ei ole tarvinnut ajaa vuosikausiin. Tiesin että ”maalla” asiat ovat eri tavalla, mutta musta tuntui silti hämmentävältä, että kaikkialle todella täytyi mennä autolla, mitään muuta mahdollisuutta ei ollut. A:n porukoiden pihalla oli monta autoa, ja niin oli myös A:n kavereiden pihalla Lappeenrannassa. Niillä oli myös niin iso rivitaloasunto, ettei mulla todennäköisesti ole koskaan niin isoa kämppää, ellen muuta kantakaupungista johonkin muualle… esim. Vantaalle…

Lappeenrantakin on mulle tuttu kaupunki lapsuudesta, koska mun setä asuu siellä. Mun vanhemmat ovat myös menneet naimisiin Lappeenrannassa. A. oli yllättynyt kun kuuli, että mä olin jo pari vuotta sitten käynyt Satamatie 6 -nimisessä kahvilassa, johon me mentiin kaikki yhdessä kaupunkiin saavuttuamme.

Me istuttiin pienessä kasvihuonekopissa ulkona ja juotiin kahvia ja syötiin raakakakkua. Mä katselin ulos rantaan. Maisema muuttui hetkeksi niin, että oli kesä ja maailmaan syttyivät värit kaiken lumen tilalle. Rantaa reunusti valtava hiekkalinna, johon oli kaiverrettu merenneitoja ja muita satuhahmoja, ja mä kävelin niiden hiekkalinnoitusten ohi jäätelö kädessä. Järven keskellä oli suihkulähde.

Kun mä havahduin ajatuksistani, palasin taas lasikoppiin ja jatkoin kahvin juomista. Haluun kyllä mennä Lappeenrantaan myös kesällä, nähdä hiekkalinnan, kävellä linnoituksen muurien päällä ja käydä siellä kahvilassa, jossa mun vanhempien hääjuhlaa aikoinaan vietettiin.

Illalla me palattiin Korvenkylään ja käytiin saunassa. A:n perheen kotona oli kaksi saunaa, ulkona ja sisällä, ja ne olivat molemmat puusaunoja.

Nyt ymmärrän vähän paremmin, miksi A. kysyi mun luona ekan kerran saunoessaan, olisiko kellarissa sähkö- vai puusauna.

Imatralla kaikilla oli näköjään sekä puusauna että auto.

keskiviikko

Keskiviikko oli mun kotiinlähdön päivä. A. jäi Korvenkylään vielä loppuviikoksi. Ehdittiin kuitenkin tehdä vikana päivänä vielä kaikenlaista.

Me ajettiin Imatran keskustaan ja käveltiin siellä isointa katua pitkin ja kerrottiin toisillemme muistoja kaikista niistä paikoista. Keskustan kauppakadulla oli vielä joitain vuosia sitten leikkipuisto, jossa oli keinujen ja muiden juttujen lisäksi pieni juna. Me muistettiin molemmat, että oltiin leikitty siellä lapsina.

Käveltiin pieni kierros Vuokselle ja Valtionhotellille. Kosken uoma oli nyt tyhjä, ja sen syvyys oli yhtä huimaava kuin aina ennenkin. Oon ollut monta kertaa seuraamassa kosken vapauttamista uomaan, ja haluaisin nähdä senkin taas pian.

Me ohitettiin myös Imatran Rosso, jossa ollaan kummatkin käyty syömässä usein. Mietin miten hassua olisi, jos me oltaisiin A:n kanssa tavattu jo lapsina tai teini-ikäisinä ja muistettaisiin se edelleen. Me ollaan saatettu istua viereisissä pöydissä Rossossa perheidemme kanssa joskus viisitoista vuotta sitten.

Tai voi olla, ettei me olla koskaan osuttu samaan paikkaan samaan aikaan. Niillä samoilla kaduilla me kuitenkin juoksenneltiin jo silloin, kun oltiin pieniä.

Käytiin lopuksi vielä kirpparilla, jossa oli tosi rumia vaatteita, mutta oikein hyvä vinyyli- ja kirjakokoelma. Mä ostin sieltä Pienois-Kalevalan ja Vänrikki Stoolin tarinat. Mummi osasi siitä pitkiä pätkiä ulkoa vielä vanhanakin.

Ajattelin Imatralla toki mummin lisäksi myös mun isää. Muistin jotain siitä, mitä se oli kertonut nuoruuden ajanviettotavoistaan (keskustassa oli joku tietty kortteli, jota oli tapana kiertää ympäri ja ympäri), ja muistin millaista oli käydä isin kanssa uimassa tai katsomassa lentokoneita sillä lentokentällä, jolla eräs saksalainen diktaattori kävi Mannerheimin vieraana, tai luistelemassa tai katsomassa kosken kuohumista.

Oon iloinen siitä, että mulla on edelleen siteitä Imatraan, ja tyttöystävä, jonka kanssa voi kulkea kävelykatua edestakaisin käsi kädessä.

Illalla kun A. ajoi mut asemalle, me huomattiin vasta siellä että  mun juna oli puolitoista tuntia myöhässä. Palattiin takaisin, tehtiin A:n äidin kanssa uunijäätelöä, joka oli superhyvää (en oo aiemmin syönyt sitä, mutta oon aina halunnut maistaa), ja ajettiin takaisin asemalle.

Musta tuntui vaikealta hyvästellä A. muutamaksi päiväksi ja palata yksin Helsinkiin. Olisin voinut jäädä vielä sinne, mutta halusin olla puolet talvilomasta ihan vain kotona.

Seuraavana aamuna sota syttyi.

Sinä hetkenä, kun makasin aamulla sängyssä ja luin uutisia sydän syrjällään, tuntui erityisen hankalalta olla A:sta erossa. Onneksi mä näin ystäviä niinä päivinä ja tapasin A:n taas viikonlopun jälkeen.

En tiedä oonko sanonut tätä vielä tarpeeksi usein (voi olla että joitain lukijoita jo kyllästyttää), mutta oon hirveän onnellinen siitä, että mulla on niin ihana tyttöystävä. A. on fiksu ja kuuma ja tosi kiltti mulle.

En myöskään voi olla ajattelematta, että meidän tapaamisessa oli jotain kohtalonomaista.

Joskus lapsena, kun mä istuin autossa ja me ajettiin Imatran kylpylään, mä saatoin kohottaa katseeni siinä tietyssä risteyksessä ja katsoa siihen suuntaan, jossa junarata ylittää autotien. En vielä tiennyt, mitä siellä kaarteen takana odotti.

// INSTAGRAM / BLOGLOVIN //