Kaikki hyvä tapahtuu Vallilassa

Kolme vuotta sitten kiipesin ensimmäistä kertaa Vallilan kallioille kolmen ystävän kanssa juomaan viiniä, ja musta tuntuu, että oon jättänyt osan itsestäni sinne pysyvästi. Ollaan istuttu kallioilla puhumassa kaikki mahdolliset asiat läpi, oon ollut siellä treffeillä samaan aikaan mun kaverin kanssa (mentiin treffien jälkeen viinille) ja kerran lähdin ystävien seurasta kallioilta yhden tyypin luokse, jota tapailin silloin.

”Ootsä vähän hiprakassa”, se henkilö sanoi, kun saavuin pitkän ja mutkikkaan sporamatkan jälkeen sen ovelle.

Olin varmaan, mutta enimmäkseen vain siitä, että olin istunut auringossa ja ollut ystävien kanssa.

Kallio on kuin saari, joka on kohonnut puutalojen mansardikattojen ja mäkien muodostamien aaltojen keskelle. Parasta on istua sen lämpimällä laella. Korkeat toimistotalot näyttävät sieltä katsottuna erilaisilta kuin alhaalta, ne ovat kuin litteitä kulisseja, jotka ovat kaukana mutta silti kosketusetäisyydellä. Länsipuolella siintävä mäki on hurjan jyrkkä, tuntuu epätodelliselta että kävelimme juuri sitä pitkin kauppaan ostamaan vihiksiä ja vöner-kolmioleipiä.

On helppoa kiivetä ylös kallion huipulle, mutta vaikeaa laskeutua alas, kun nousee muutaman tunnin istumisen jälkeen seisomaan ja huomaa että on sekä pienessä huppelissa että hirveän vessahädän kourissa. Tavaroita keräillessään voi heittää tyhjät tölkit pullonkerääjämiehelle, joka on kiertänyt kallioilla vuosikausia.

”Vallilassa on tapahtunut kaikki hyvät asiat”, mun kaveri sanoi, kun viime lauantaina käveltiin Mäkelänkatua pitkin jatkoille. Oltiin vietetty hyvä ilta kaltseilla ja oltiin matkalla tanssimaan.

Kun aloin ajattelemaan asiaa, tajusin että niillä seuduilla on tosiaan tapahtunut paljon kaikenlaista hyvää.

Kun istun kallioilla ja katselen alas, näen ympäröivillä kaduilla itseni kulkemassa siellä kolme vuotta sitten, tai kaksi vuotta, tai vuosi sitten, näen ihmisiä joita oon tavannut lähistöllä ihan ensimmäisen kerran, tai niin monia kertoja, ettei voi laskea. Näen itseni lukitsemassa pyörää kallioille johtavan polun vieressä, siellä mä oon, harpon ylös, laitan kavereille viestin ”oon nyt täällä”, oon 24-vuotias, 25, 26, 27, istun huipulle odottamaan muita, ja nyt olen siellä näiden ystävien kanssa, syön linssisipsejä, nojaan taaksepäin ja varjostan kädellä kasvoja.

Tuntuu niin kuin olisin sulkenut silmät ja avannut ne uudestaan, ja olisi kulunut kolme vuotta.

Sinä ensimmäisenä kesänä, koronakevään jälkeen, kukaan meistä neljästä ei ollut vielä valmistunut. Istuttiin kallioilla ja käytiin kävelyillä, kun ei ollut mitään muutakaan tekemistä.

Seuraava kesä oli aika samanlainen kuin edellinen. Kirjoitin silloin, että olin tosi onnellinen, ja että onni syntyy tai onneen havahtuu välitiloissa, tapahtumien välisissä hetkissä, siirtymäkohdissa, silloin kun ”silittää jonkun hiuksia mutta ei vielä suutele”.

Muistan hyvin miltä se tuntui. Mun kehossa oli samanaikaista kepeyttä ja varmuutta.

Nyt siitä on kaksi vuotta, ja oon yrittänyt tavoittaa sen saman keveän tunteen.

Se onnistuu usein, useammin kuin viime talvena ja keväänä. Kesän päämäärättömät illat johtavat usein siihen, että on hauskoja keskusteluja ja siihen että päädyn johonkiin odottamattoman kivaan paikkaan, kuten lauantaina kävi.

Kallioistuskelun jälkeen juotiin kavereiden kanssa Pikku-Vallilassa drinkit ja seurattiin vierestä kahta ukkoa, jotka tulivat sisään kamalassa tuiterissa eivätkä pystyneet kommunikoimaan muuten kuin örisemällä.

”Mä en voi valitettavasti enää tarjoilla teille herroille, te ootte niin hirveessä kaasussa”, baarimikko sanoi niille.

Mä katselin ympärilleni ja mietin, mitä kaikkea siellä pienessä, tapeteilla vuoratussa huoneessa oli tapahtunut. Ollaan istuttu siellä kolmen vuoden aikana kavereiden kanssa tosi usein, ja olin ollut samassa paikassa edellisenä päivänä treffeillä.

Tuntui kelluvalta, maistoin greipin mun drinkissä, kuulin sivukorvalla miten ukot örisivät ihan vieressäni.

Mentiin baarista sisätilareiveihin lähettyville.

”Juodaaks yks kvl täs matkalla”, mun kaveri sanoi ja kaivoi kadulla laukustaan ison tölkin kotimaista-merkin vaaleaa laageria. Juotiin se keskellä tietä, naurettiin tosi paljon ja häirittiin luultavasti niiden yöunia, jotka nukkuivat viereisissä taloissa ikkuna raollaan.

Selitin jotain siitä, miten hämmästyttävää miesten itsevarmuus on, miten ne ovat voineet (tapailukontekstissa) vain kertoa omista mieltymyksistään ja pyytää multa asioita. Ja miten vaikeaa sama edelleen on mulle, kun en oo oppinut tekemään muuta kuin miellyttämään.

Pari vuotta sitten vahvistunut keveyden ja varmuuden tunne johtuu ainakin osittain siitä, että en enää tunne olevani olemassa tai pukeutuvani miehiä varten. En koe tarvetta miellyttää, saan vain olla tällainen. Se on vapauttanut mua tosi paljon.

Kun päästiin reiveihin, tajuttiin että siellä on vain viisi ihmistä meidän lisäksi ja melko tylsää. Mä kaipasin jotain kunnon menoa, hikisiä kehoja lähellä mua ja lasinsiruja kengissä. Sain sen kaiken, kun lähdettiin pois ja mentiin Mustaan Härkään.

Siellä oli täyttä ja kuumaa ja villiä. Aluksi musta tuntui, että oon jotenkin vanha, vaikka tanssilattialla oli sekä jotain 2000-luvulla syntyneitä että meidän ikäisiä ja meitä vanhempia tyyppejä. Kokemus vanhenemisesta liittyi enemmän siihen, että baarissa tanssiminen ei tunnu enää niin ihmeelliseltä kuin muutama vuosi sitten. Muistan sen miten joskus astelin jännittyneenä ja innoissani, kylmyydestä liukas juoma kädessäni ihmisten sekaan. Nyt tuntuu jo vähän siltä, että onhan tällasta jo tullut tehtyä, ja että tää on ihan kivaa, mutta parin tunnin päästä voisi lähteä nukkumaan.

Mun tanssivat ystävät näyttivät kauniilta ja innokkailta ja siltä että niillä oli estottoman hauskaa. Se tarttui muhunkin. Tanssin kahden pitkän miehen selän välissä ja tunsin olevani pallo joka poukkoilee seinästä toiseen ja kohta ehkä murskaantuu. Ihmiset menivät tiskille ja tulivat takaisin kantaen hankalasti kolmea tuoppia. Dj soitti sellaisia biisejä joita soitettiin jo kymmenen vuotta sitten, kun mä kävin Baarikärpäsessä ja Tikkurilan Pormestarissa. Dancing queenin aikaan mietin, että tuntuu niin hyvältä olla 27-vuotias, eikä 17-vuotias.

Elämä tuntuu nykyään niin paljon enemmän.

Oon ollut kesän aikana edelleen surullinen, mutta toisaalta se voimistaa mun kokemusta elämästä. Kun käyn baarin vessassa, kun näen seinän viereen unohtuneen kaljan ja kuulen musiikin vaimeammin, ehdin ajatella kaikkea, esimerkiksi sitä että muutaman tunnin kuluttua käyn yksin nukkumaan, ja tunnen kehossani sen painavan, jota oon kantanut monta kuukautta.

Vessan ovi aukeaa ja musa kuuluu taas lujaa, ystävä sanoo viereisestä kopista että ”tää on tosi hyvä biisi”. Ehdin pestä kädet ja tulla ulos, etsiytyä takaisin dj-korokkeen lähelle ja tanssia vielä puolet siitä kappaleesta. Olen taas keskellä sitä missä tapahtuu, olen pyörteessä.

Jossain vaiheessa joku jäbä tuli sanomaan jotain mun kaverille, ne tunsivat toisensa etäisesti. Se jäi tanssimaan meidän kanssa ja alkoi jutella mulle, kysellä tavanomaisia kysymyksiä.

Kun kerroin mun nimen ja iän, se tyyppi näytti hämmästyneeltä.

”Ai jaa, pakko sanoo, et sä näytät kyl paljon nuoremmalta. Mä mietin jo että ootkohan sä vähän liian nuori mulle”, se sanoi.

Sen jälkeen se kysyi, saako se tarjota mulle juoman, ja sanoin että ei kiitos.

En halua soimata tai haukkua tätä henkilöä, mutta täytyy sanoa, että mun kieltäytymisen jälkeinen tunne oli se, mitä mä tarkoitan vapautumisella.

Ajattelin että se oletettavasti miespuolinen, kolmekymppinen henkilö olisi varmaan ollut juuri sellainen tyyppi, jonka iskuyrityksiin olisin voinut joskus aiemmin myöntyä ja jota olisin voinut pitää esteettisesti viehättävänä. Kun kuitenkin tutkiskelin itseäni, huomasin – kuten monessa muussakin tilanteessa – ettei pelkkä esteettinen viehätys tarkoita mulle oikeaa, romanttista kiinnostusta, ja että tällaiset tilanteet ovat juuri niitä, joissa mun on pitänyt opetella kuuntelemaan itseäni.

Oon miettinyt, mikä voisi olla deittailussa ja muissa ihmissuhteissa ”oman totuuden elämistä todeksi”, ja se on ainakin tätä: sitä että seuraa vain niitä asioita, jotka aidosti kutsuvat. Oma totuus voisi tarkoittaa myös sitä, että lopetan itseni vertailemisen muihin, mutta sitä opettelen edelleen.

Lähdettiin Mustasta Härästä ennen pilkkua, haettiin pyörät ja lähdettiin ajamaan kotiin. Oli raikasta ja koko ajan valoisampaa. Talojen välistä puhalsi vilvoittava tuuli.

Lämmitin vihiksen mikrossa ja söin sen ennen kuin menin nukkumaan. Katselin mun kotia ja mietin, että onkohan tämä viimeinen kesä tässä asunnossa (voi olla, sillä mun vuokra-asunto on myynnissä).

Oon lojunut sohvalla ikkunan alla tänä kesänä melkein joka aamu, lepuuttanut jalkoja käsinojalla, nostanut kädet pään yläpuolelle ja ajatellut, että nyt olisin valmis muutokseen, musta tuntuu että oon sillä tavalla auki.

Viime lauantain jälkeen oon tehnyt kivoja juttuja, käynyt treenaamassa ja mattolaiturilla uimassa, lukenut kirjoja (sain Teakista kesälukulistan ja tuntuu taas kirjallisuudenopiskelijalta), nähnyt ystäviä kävelyillä ja teellä.

Yhden kaverin kanssa puhuttiin pari päivää sitten siitä, miten eläminen tuntuu joskus välitilassa olemiselta. Nyt oon sellaisessa tilassa, tuntuu että paljon on ilmassa, mutta en tiedä mitä tästä höyrystä syntyy. En tiedä millaista uudessa koulussa on, millaisia ihmisiä tapaan, mihin muutan seuraavaksi, milloin käy niin, että treffeistä ja muista viritelmistä syntyy taas jotain kestävää ja konkreettista.

Eilen istuttiin toisen ystävän kanssa mun sohvalla monta tuntia ja puhuttiin haaveista ja tulevaisuudensuunnitelmista. Mulle tuli varmempi olo, kun sanoin niitä ajatuksia ääneen, painon tunne rinnassa lieventyi. Oon ollut niin katkera välillä että se hävettää, oon sanonut sellaisia alhaisia asioita joita en kehtaisi kertoa muille kuin läheisille ystäville (onneksi heille voi kertoa kaiken).

Nyt makaan taas samalla mintunvihreällä sohvalla kirjoittamassa tätä ja mietin sitä, miten joistain paikoista ja tiloista on tullut mun elämäntapahtumien tärkeitä näyttämöitä. Esimerkiksi näiden samojen sohvatyynyjen päällä on sekä pussailtu että käyty erokeskustelu.

Vallilan kalliot olivat joskus mulle vain ohikulkupaikka, en ajatellut että siellä tapahtuisi mitään merkittävää.

On monia muitakin paikkoja, joihin kietoutuu monenlaisia kokemuksia: Alppipuiston huippu, Vallilan siirtolapuutarha, Vallilan kirjasto ja sen vieressä oleva baari ja Alepa, Sompasaari, Mustikkamaa, Teollisuuskatu.

Jos kaikki ajan kerrokset olisivat yhtä aikaa läsnä (ja ehkä ne ovatkin), mut näkisi koko ajan suhahtamassa pyörällä näiden kaupunginosien ja paikkojen läpi.

Yhtenä iltana juon kvl:ää hämärällä kadulla, jossa on jyrkkä ylämäki. Sinne näkee kallioilta, ja tästä lähin ajattelen sitä aina, kun kiipeän ylös huipulle. Ajattelen että sieltä näkee kaiken, kaiken mitä kohti mä hiljaa ajelehdin.