Kesä, jonka oon aina halunnut elää

Oon käyttänyt tänä keväänä ja kesänä mun jalkoja eri tavalla kuin aiemmin. Oon kävellyt enemmän kuin koskaan, harpponut kallioita ylöspäin, pyöräillyt. Oon seissyt keittonurkkauksessa ja leiponut, ottanut mokkapaloja tai raparperipiirakkaa evääksi, aina on pakko olla jotain eväitä.

Mun pakarat ja sisäreidet ovat olleet ihmeissään, mitä täällä tapahtuu. Mun pääkin on ollut, oon mennyt välillä ihan sekaisin.

Oon sanonut jotain mille kaikki ovat nauraneet ja muistanut siinä hetkessä, että niin tosiaan, ihmisiä on tässä mun ympärillä niin paljon, että voin ajatella kaikki eikä vain molemmat. Ei se pahin vaihe niin kauaa lopulta kestänytkään.

Olin viime viikolla kirjoitusretriitillä Pielavedellä. Kirjoitin vain aamupäivisin vähän, olin kaivannut lepoa ja sitä että voitaisiin istua laiturilla ja lätistä vaan kaikesta. Juttelin kuitenkin romaanikässäristä paljon ja tajusin, miten selkeitä mun ajatukset on tekstin suhteen vuoden takaisiin keskusteluihin verrattuna.

Paluumatkalla me ohitettiin lomakeskus, jossa oon viettänyt 6-vuotiaana viikon ja jossa opin lukemaan. Kukaan ei opettanut mua, mun vanhemmat vain lukivat mulle tosi paljon. Yhtäkkiä ymmärsin, että tiesin mitä kuvakirjassa luki, mun ei enää tarvinnut keksiä tarinoita itse. Vasta paljon myöhemmin tajusin, miten ihmeellisiä ja etuoikeutettuja kykyjä ne ovat, sekä lukeminen että loppumaton mielikuvitus.

Haluaisin tehdä useammin asioita, joita en oo kokeillut aikaisemmin. On niin koukuttavaa, kun tekee jotain vähän haparoivasti ja saa onnistumisen kokemuksen, nousee esimerkiksi skeittilaudan päälle ilman että pitää ketään kädestä kiinni, ja liukuu eteenpäin, kaartelee kuoppien ja pikkukivien ohi sulavasti. Sätkin kyllä välillä mun käsillä ja hyppäsin laudan päältä pois kun se tuntui karkaavan mun alta, mutta pysyin kuitenkin pystyssä.

Mun jalat olivat silloinkin silleen että mitä tapahtuu, tää juttu menee eteenpäin ja nyt pitää vaan pysyä tässä päällä.

Oon käynyt edellisen kahden viikon aikana lukuisia kertoja uimassa, pari kertaa meressä ja neljänä iltana järvessä. Siitäkin tunteesta oon tullut riippuvaiseksi, on niin kivaa olla veden kannateltavana ja liikkua samassa tasossa pinnan kanssa. Luonnonvesissä uiminen eheyttää kaupunkilaisen olematonta luontosuhdetta niin paljon, että sen pitäisi mun mielestä olla melkein pakollista.

Erityisesti alasti uiminen on ihanaa. Oon yrittänyt eritellä siihen liittyviä tunteita. Suurimmaksi osaksi se hyvänolon tunne tulee vapautumisesta, siitä että on täydellisen paljas, mutta silti turvassa. Ei ole mahdollista olla sitä edes vaatteet päällä oikeastaan missään muualla kuin suojaisilla rannoilla, meren tai järven peitossa.

Juhannuspäivänäkin teki mieli mennä uimaan, mutta ei tullut sellaista tilaisuutta. Onneksi en mennyt, en luottaisi mun uimataitoon parin kaljan, skumppalasien ja useiden taskumatista juotujen jallukulausten jälkeen.

Käveltiin kuitenkin Sompasaaressa vähän laittoman siltarakennelman yli. Toisessa päässä pääsy maan kamaralle oli peitetty vanerilla, se piti siis kiertää. Asettelin mun jalan tarkasti jokaiselle askelmalle, aallot kohisivat mun alapuolella. Vasta myöhemmin mietin, mitä kaikkea olisi voinut käydä, silloin ajattelin vain, että aa tässä on tällainen este, mitenkäs tästä pääsee.

Oon pyöräillyt nyt joka viikko keskimäärin 30 kilsaa, kaikki sellaisia matkoja jotka olisin talvella taittanut sporalla. En haluaisi käyttää enää mitään muuta kulkuneuvoa kuin pyörää. Voisin kirjoittaa siitä vapaudesta ja hurmoksesta runoja niin kuin Tulenkantajat aikoinaan autoista ja moottoriteistä.

Vaikka sadattelenkin välillä keskustan vähäisiä pyöräteitä, on niitä silti aika paljon, ja melkein kaikkien isojen katujen varrella on joku sellainen kaistale, jota pitkin pääsee nopeasti poikittain ja pitkittäin minne vain. Liikennevaloihinkaan ei tarvitse jäädä odottelemaan samalla tavalla kuin autojen pitää.

Oon nähnyt kavereita enemmän kuin silloin kurjimmassa koronavaiheessa, mutta oon edelleen myös lähettänyt paljon ääniviestejä. Niistä tulee ajan saatossa kiinnostava audiopäiväkirja mun tämän kevään fiiliksistä. Joskus kun on tosi ikävystyttävää, kuuntelen vanhoja ääniviestikeskusteluja uudestaan – mikään ei ole narsistisempaa, mutta samaan aikaan se on tosi ilahduttavaa ja mielenkiintoista.

Oon kuvaillut viimeaikaisissa viesteissä hekumoivasti kaikenlaisia juttuja, joita en kehtaa jakaa missään muualla. Yhdessä viestissä sanoin, että tää on nyt se kesä, jonka mä oon aina halunnut elää.

En aio kirjoittaa tähän, että kaikki on juuri nyt hyvin, koska ei se sellaista ole, että mun elämä hipoisi yhtäkkiä täydellisyyttä, eikä koskaan tuntuisi pahalta. On kuitenkin niin paljon kaikkea kivaa, että jos jonain päivänä onkin epäonnistunut fiilis, sitä ei jaksa kauaa muistella, kun lähtee polkemaan rannalle tai pakkaa viltin ja sipsejä mukaan puistoviinille.

Puistoviini on luultavasti mun blogin yleisimmin käytetty yhdyssana. Pyrin pitämään sen usein käytettynä myös tästä eteenpäin.

Voisit tykätä myös:

Päivä, jona kaikki on hyvin

Koronakesän bucket list

Vappuvitutus ja muita koronafiiliksiä

// INSTAGRAM / BLOGLOVIN //

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *