Kirkasta, hämärää, kirkasta

Yhtenä iltana oltiin kavereiden kanssa kahvilla Engelissä. Tilattiin teetä ja kakkua, juteltiin töistä ja gradusemmoista ja kaikesta muusta. Ensin ajattelin juoda vain teetä, mutta kun mua vastapäätä istuva kaveri tilasi banaani-suklaakakkua, mäkin halusin jotain hyvää. Otin porkkanakakkua. Se oli ihanaa, siinä oli valkoista kuorrutetta kahdessa kerroksessa.

Mä en voinut olla puhumatta siitä, miten onnellinen sillä hetkellä olin: sanoin että juuri nyt ”kaikki on tosi hyvin” ja että ”marraskuu ei oo pitkään aikaan tai varmaan koskaan tuntunut näin kauniilta”.

Sitten menin kotiin, vedin takkia tiukemmin päälle ja heräsin seuraavana aamuna epämiellyttävässä olotilassa, mulla oli kurkku kipeä ja väsytti valtavasti.

Olin yhden päivän pois töistä.

Seuraavana päivänä sain tietää, että mun läheinen ystävä oli kuollut.

Musertava on hyvä adjektiivi kuvaamaan sitä tunnetta. Kuolemasta kuuleminen tuntuu siltä, kuin keho olisi särkyvää materiaalia, johon iskeytyy voimalla heitetty moukari. Luulen että jokainen pystyy kuvittelemaan, miltä se tuntuu, mutta yleensä ajatuksissaan ei halua mennä niin pitkälle, ja kun sen tunteen sitten joutuu kohtaamaan ensimmäistä tai toista tai ties monetta kertaa elämässään, siinä on samaan aikaan jotain tuttua ja vierasta.

Oli kamalaa yrittää nukahtaa sen jälkeen kun eräs mun ystävä laittoi mulle viestiä ja kertoi. Asia ei valjennut mulle vähitellen, vaan yhtäkkiä, kerralla aivan kokonaan. Tuntui että olin sekä valveilla että unessa keskellä painajaista, liu’uin keskelle hirvittäviä mielikuvia ja pyristelin pois unesta, vaikka halusin myös nukkua. Marraskuun pimeys laskeutui mun ympärille, talon ohi ajavien autojen valot liikkuivat huoneen katon poikki. Kun nousin seiskan aikaan, musta tuntui hauraalta. Olisin halunnut halata jotain, tunnustella elävän ihmisen kehoa, jotta olisin muistanut, että elämää edelleen oli.

Soiteltiin kaikkien kavereiden kanssa vähän myöhemmin sinä aamupäivänä. Puin takin yökkärin päälle ja menin ensin sisäpihalle ja sen jälkeen meidän talon pitkälle käytävälle puhumaan, valitsin kännykän luettelosta aina vain uuden numeron. Whatsappiin tuli viestejä: Ootko jo kuullut? Missä oot nyt? <3

Vastasin kavereiden huolestuneisiin kysymyksiin, että mä pärjään kyllä, mulla on seuraa, nähdään pian, soittele säkin aina kun tuntuu siltä.

Olin saanut tietää asiasta niin, että mun ystävä lähetti mulle linkin tapahtumaa käsittelevään uutiseen ja tajusin, että kaikki yksityiskohdat täsmäävät. Muutkin olivat kuulleet sillä tavalla.

Se oli hirveää, sellaisella tavalla että tekisi mieli lopettaa hirveä-sanan käyttäminen kaikissa muissa yhteyksissä ja säästää se vain tällaisista asioista kertomiseen. Rakkaan ihmisen menettäminen on hyvin yksityinen asia, ja siihen liittyvät tunteet ovat aina henkilökohtaisia ja jokaisen kohdalla erilaisia. Tässä tilanteessa menetys on kuitenkin myös julkinen, sitä on puitu lehdissä ja muuallakin netissä.

Mietin ensin, voinko edes kirjoittaa tästä asiasta tällä tavalla ”julkisesti”, koska en halua nähdä mitään kyselyjä tai spekulaatioita tai ”luulen tietäväni mistä tässä on kyse” -viestejä. Mutta uskon että ainakin ne jotka tätä blogia yleensä lukevat, osaavat olla hienotunteisia.

Joka tapauksessa oli järkyttävää huomata, miten ahnaan utealiaita, ilkeitä ja halveksivia ihmiset saattavat keskustelupalstoilla tai somessa olla. (Ei sillä että se olisi ollut mulle täysi yllätys.)

Mun someprofiili ”löydettiin” tähän tapaukseen liittyen, ja siellä oli moninkertaisesti enemmän liikennettä ja kuvien katselukertoja kuin yleensä. Siinä ei tavallaan ole mitään väärää, mutta musta tuntui ällöttävältä tuntea olevani uteliaiden katseiden kohteena: yhtäkkiä mun surusta, jonka olin vasta joutunut kohtaamaan, tuli tuntemattomille ihmisille julkista viihdettä. Silloin ensimmäiset uutiset olivat vasta tulleet, eivätkä kaikki mun ystävät vielä olleet saaneet tietää. Tuhannet silmäparit kuitenkin odottivat siellä mun instakuvien ympärillä silmät kiiluen…

Oon tottunut jakamaan instassa ja blogissa melko avoimesti kaikenlaisia tunteita, enkä yleensä koe, että mun tunne-elämässä olisi mitään salattavaa. Tästä surusta en oo kuitenkaan voinut kertoa kaikille kaikkea (eikä siihen tietenkään ole mitään velvoitetta, mä vaan haluaisin ettei tätäkään tarvitsisi peitellä). Mulla ei oo aiemmin edes ollut instassa läheiset kaverit -listaa, mutta nyt perustin sellaisen, jotta voisin jakaa joitakin kuulumisia ja kertoa asioista suorasanaisesti.

En tiedä kirjoitanko tästä myöhemmin enää julkisesti mitään. Enhän mä tässäkään postauksessa kerro kovin paljon, vain pintatason asioita. En ainakaan halua tehdä mun tunteista viihdettä, jolla tuntemattomat ihmiset voivat mässäillä.

En myöskään halua ajatella, että aina kun kerron jotain suruun liittyvää, performoin jotain tietynlaista surutyötä. Se ei nimittäin ole sellaista kuin joku ulkopuolinen voisi kuvitella. En mä edes tee mitään helvetin surutyötä, mä vaan elän ja yritän selvitä.

Tää on toinen kerta mun elämässä, kun koen suuren menetyksen.

Tunnistin heti sen tunteen, ja tosiaan, niin kuin sanoin aiemmin, se on kerta kerralta tutumman oloinen.

Mun mielestä suru ei oikeastaan ole tunne, vaan tila, johon joutuu astumaan. Ensin siellä on ahdasta ja pimeää, seiniä ei erota hämärästä, ikkunoita ei ole, on tunkkaista ja puristavaa.

Kun aikaa kuluu, elämä laajenee vähitellen sen tilan ympärille. Seinät liukuvat kauemmas, tulee avarampaa. Mutta tavallaan sieltä ei pääse koskaan pois.

Tai, toinen vertaus, jonka sanoin mun kavereille kun nähtiin pari päivää sitten: Jossain vaiheessa laahukseen alkaa tarttua suruja ja muita vaikeita tunteita, ja sitä laahusta raahaa elämänsä loppuun asti, vaikka välillä se myös keventyy.

Surutyö, surun vaiheet ja ylipääseminen ovat mulle ihan turhia käsitteitä, en näe asiaa ollenkaan niin. Kuten bell hooks, joka muuten hänkin kuoli tällä viikolla, on sanonut: rakkauteen kuuluu aina myös kipu. (Tai jotain sinnepäin.) Kipu on osoitus siitä, että on rakastanut, enkä haluaisikaan sen tunteen katoavan.

Miten mä sitten oon nyt pärjännyt?

Kun olin soitellut ystävien kanssa käytävällä, palasin kotiin ja join kahvia ja söin aamupalaa erään henkilön* kanssa, joka piti mulle seuraa koko sen viikonlopun ajan. Käytiin kävelyllä eläinten hautausmaalla ja mentiin illalla mun kaverin keikalle. Sinne tuli pari muutakin ystävää, ja mun kaveri omisti keikan tälle menehtyneelle ystävälle. Mä olin musertunut ja aivan uupunut katkonaisen yön jälkeen, ja itkin siellä keikalla, me kaikki itkettiin.

Kun mun sisällä tuntui halkeavan jotain ja peitin mun kasvot käsillä, tunsin miten mun vieressä istuva kaveri laittoi kätensä mun selälle. Siinä oli jotain kaunista.

Viikonlopun jälkeen menin töihin. Ekana päivänä kävin välillä vessassa itkemässä, mutta pärjäsin muuten ihan hyvin. Mietin pitäisikö jäädä saikulle, mutta se tuntui liian hankalalta ajatukselta, koska silloin oli koeviikko, enkä olisi voinut siirtää jakson arviointeja kellekään sijaiselle tehtäväksi. Musta tuntui myös tavallaan helpommalta olla töissä kuin istua kotona ajattelemassa tätä asiaa.

On se kuitenkin ollut aika raskasta. Opettaminen on äärimmäistä läsnäoloa vaativaa työtä, ja nämä viikot ovat olleet muutenkin tämän syksyn työläimmät. Musta on tuntunut töissä siltä, että pitää vetää naamio päälle joka aamu, kun kävelen työhuoneeseen klo 8.15 ja haen läppärin ensimmäistä oppituntia varten.

Onneksi joululoma alkaa huomisen työpäivän jälkeen.

Luulen että suru ei ole vielä edes iskenyt muhun kunnolla, koska mulla ei ole ollut aikaa olla yksin tai miettiä sitä asiaa läpikotaisin. Niiden muutaman ensimmäisen päivän jälkeen en pariin viikkoon edes itkenyt juuri ollenkaan.

Tuntuu siltä, että nurkan takana odottaa aalto, joka voi lyhyen heikon hetken tullen rysähtää mun päälle. Sellainen olo tulee usein silloin, kun lähden töistä bussilla kotiin ja ehdin taas ajatella jotain muuta kuin töitä, esimerkiksi sitä, kun näin menehtyneen ystävän viimeisen kerran.

Sinä iltana puhuttiin siitä, että voitaisiin nähdä parin päivän päästä uudestaan, mutta ei kuitenkaan nähty. Halattiin risteyksessä ja erkaannuttiin siinä, käveltiin tavallaan samaan suuntaan, mutta eri puolille tietä. Mä ylitin tien ja kävelin pysäkille. Oli sumusadetta ja pimeää ja mun oli vaikea erottaa bussien numeroita kaukaa. Näin kuitenkin mun ystävän kävelemässä neljän kaistan toisella puolella omalle pysäkilleen.

Bussi tuli siihen, matkustajat nousivat sen takana kyytiin, ja sitten pysäkillä ei enää ollut ketään.

* * *

Koska haluan lopettaa tämän postauksen valoisempiin asioihin, voin vihdoin kertoa myös siitä ihmisestä, johon *-merkillä aiemmin viittasin, ja joka on tuonut mun elämään paljon onnea.

Kesän lopussa kävi niin, että tapasin ihanan ihmisen, jota oon tapaillut siitä asti. Tämä on ollut todella suurien tunteiden syksy – sekä murheiden että onnen. Harvoin on näin paljon vastakkaisia tunteita samaan aikaan, harvoin on sydän näin koetuksella kaikesta.

On kuitenkin ihanaa, että surun vastapainoksi elämässä on entistä enemmän rakkautta, joka auttaa mua selviämään ja jaksamaan.

Ja on ihanaa, että voin monituisten hankaluuksien ja niistä kirjoittamisen jälkeen jakaa täällä tämän asian:

Mulla on tyttöystävä. <3

Toivon kaikille lämpöä ja valoa joulunaikaan. <3

// INSTAGRAM / BLOGLOVIN //