Kyllä ne unelmat toteutuu
Aloin kirjoittaa tätä postausta jo aikoja sitten, mutta mun voimat ehtyivät sairastumisen vuoksi. Nyt oon jo toipunut lähes kokonaan tästä kamalasta flunssa-nimisestä taudista ja oon valmis palaamaan tänne. Se postauksentynkä jonka sain viime viikolla aikaan, tuntuu kuitenkin nyt aika kornilta ja tyhjänpäiväiseltä.
Halusin kirjoittaa jotain sellaista vaaleanpunaista liibalaabaa siitä, kuinka inspiroivaa on tässä alkuvuodesta miettiä omia tavoitteitaan ja unelmiaan ja tehdä unelmista tavoitteita. Sellaisia tekstejä on joskus ihan kiva lukea, mutta mulle tuli silti sellainen olo, että sehän on ihan selvää, että unelmat toteutuu, ei mun tarvitse kertoa sitä teille.
Tiedän että kaikista ei tunnu samalta. Se että on mahdollisuus realistisesti haaveilla jostain vaihtoehtoisesta, vähän paremmasta elämästä, on iso etuoikeus.
Musta on muutaman viime vuoden aikana tuntunut siltä, ettei mua pysäytä mikään. Oon saanut niin paljon, että välillä on jopa tuntunut siltä, etten ansaitse tätä kaikkea, mikä on hölmö ajatus, koska totta kai mä ansaitsen. Oon tehnyt opintoja nopealla tahdilla, hakenut ja saanut töitä, löytänyt ihania ystäviä.
Vielä joskus lukioikäisenä unelmat tuntuivat musta joltain kaukaiselta hötöltä, enkä uskaltanut haaveilla monestakaan asiasta. Maistelin yliopisto-sanaa suussani, mutta vasta kun muutama opettaja kannusti ja kehui mua abivuotenani, aloin tosissani ajatella, että korkeakoulutuksen saaminen voisi olla mulle mahdollista. Ilman kulttuuria ja koulutusta arvostavia vanhempia en olisi varmaan edes miettinyt kirjallisuuden opiskelua. Ensimmäinen toteutunut unelmani oli se, kun pääsin tänne Helsinkiin opiskelemaan sitä heti lukion jälkeen.
Fuksivuoden jälkeen rämmin pari vuotta suossa (ihanassa ja upottavassa suossa tosin), pinosin mun asunnon lattialle korkeita kirjapinoja ja heräsin lauantaiaamuisin puoli kuudelta töihin. Hetken aikaa tuntui tympeältä ja tasapaksulta elää sitä elämää, olla kaupan kassalla töissä ja tehdä ihmissuhteissa lyhytnäköisiä valintoja, mutta onneksi kaikki muuttui pian.
Nyt tuntuu siltä, että oon ainakin työelämässä saanut juuri sen mitä oon halunnutkin. En toivonut tälle vuodelle kokopäivätyötä gradun takia, mutta ajattelin että olisi kiva saada muutama kurssi opetettavaksi tutusta koulusta, ja niin kävikin. Näyttää siltä, että kevääksikin on sopivasti töitä. Syksystä en vielä tiedä, mutta uskon että siellä häämöttää jotain sellaista, joka sopii mulle hyvin.
Jos tämä kuulostaa joltain mielettömien saavutusten voittokululta, se ei tietenkään ole ollut sitä täysin. Haluan kuitenkin muistuttaa itseäni näistä toteutuneista, isommista ja pienemmistä unelmista, jotta säilyttäisin uskoni tulevaisuuteen.
Mä asun hyvinvointivaltiossa, oon korkeastikoulutettu ja terve, enkä kuulu mihinkään syrjittyyn vähemmistöön. Mun raha-asiat ja elämänhallinta ovat hyvällä mallilla, ja mihin tahansa pulaan joutuessani voisin kysyä apua monelta ihmiseltä. Unelmista sanotaan usein, että ”mikään muu ei estä saavuttamasta niitä kuin sä itse”, mutta monien kohdalla se ei ole totta. Tuntuu samaan aikaan raadolliselta ja lohdulliselta ajatella, että mun tapauksessa se tavallaan on.
Kun kerran oon niin onnellisten tähtien alla juuri nyt, mun kannattaisi olla pelkäämättä liikaa ja keskittyä vain siihen, mitä voisin mun haaveiden eteen tehdä. Voisin myös miettiä, miten mahdollistaisin muillekin tämän saman voimakkaan tunteen siitä, että unelmalistasta voi jossain vaiheessa raksia juttuja yli. Ainakin voin yrittää mun työssä kannustaa oppilaita samalla tavalla, kuin mun opettajat tekivät mulle.
Jokainen toteutunut haave on tuntunut ensin ihanalta, sen jälkeen arkiselta ja välillä jopa ahdistavalta ja stressaavalta. Näiden vaiheiden ajatteleminen on hieman ikävää, mutta musta ne eivät tarkoita sitä, etteikö unelmointi voisi muuttaa elämää hauskemmaksi. Pitkäaikaisen haaveen sulautuminen osaksi arkea on todiste siitä, että unelmat eivät ole vain jotain kaukaisuudessa häälyviä taivaanrantoja, vaan ne voivat oikeasti tulla lähelle ja niistä voi saada kiinni.
Joskus mun arki voi olla sellaista, että menen aamulla johonkin kivaan kouluun opettamaan, kirjoitan iltaisin romaanikässäriä, istun pöytään jossa on jonkun muun mulle valmistama pasta-annos ja tapaan kavereita joogassa ja kahvilla. Maksan asuntolainaa, asettelen viherkasveja leveälle ikkunalaudalle, puristan veriappelsiineja mehuksi sunnuntaibrunssilla.
Se tuntuu ihmeelliseltä, mutta myös mahdolliselta, eikä enää kovin kaukaiseltakaan.
<3 Maria
Voisit tykätä myös:
Miten olen saanut oman alan töitä